Quantcast
Channel: ...noir
Viewing all 1080 articles
Browse latest View live

The Watcher (2000)

$
0
0
Sarjamurhaaja Griffin (Keanu Reeves) valikoi uhreikseen nuoria naisia ja sitten masentunut FBI-agentti Campbell (James Spader) pysäyttää hänet.

Aina välillä jotkut elokuvat aiheuttavat ihmisissä suuttumusta, mutta nyt ei puhutakaan itse elokuvan laadusta taikka sen sisällöstä vaan siitä mitä siltä mahdollisesti odottaa sen markkinoinnin vuoksi. Muistan esimerkiksi videovuokraamoajaltani erään herran joka lainattuaan Keanu Reevesin tähdittämän Hämärän vartijan toi sen salamana takaisin ja mäkätti kiukkuisesti, että sehän onkin jokin piirretty eikä mikään oikea elokuva. Hmm, okei?
Tässä muuten Hämärän vartijan kansikuva:
Annoin miehen vaihtaa elokuvan, mutta ihan oikeasti hei, jos ei pelkästään kannen perusteella ymmärrä Hämärän vartijan olevan ehkä jotain muuta kuin Steven Seagal esittämässä ex-black opsia tai vastaavaa pelastamassa maailmaa Bukarestista käsin niin saa kyllä syyttää itseään. Enkä koskaan ole ymmärtänyt logiikkaa, että elokuva on automaattisesti huono jos se on piirretty, muu kuin englanninkielinen, vanhempi kuin maksimissaan kolmen vuoden takaa tai siinä on enimmäkseen miehiä/naisia/pesukarhuja. Hämärän vartija ei niinkään huijannut katsojaa vaan tässä tapauksessa se oli ihmisen oma pää joka väitti elokuvan olevan jotain muuta kuin se olikaan, mutta samalla toki mainittakoon että ennakkoon tuota elokuvaa mainostettiin aika kovasti nimenomaan ohjaajan ja esiintyjien nimillä ja vasat sitten tekotekniikalla ja koska Hämärän vartijasta ei niinkään puhuttu animaationa vaan aihetta hieman kierreltiin varmasti syystä ettei kukaan juuri luulisikaan sen olevan piirretty, koska piirretty on ilmeisesti yhtä kuin lapsille ja lapsille oleva on yhtä kuin lapsellinen. Hitot siitä, ei tässä oikeasti kuitenkaan myöskään mistään kiertopuheista huolimatta isketty kanteen mitään ns. normaalia kuvaa näyttelijöistä, joten jos elokuvan tyyli yllätti niin kannattaisiko ottaa ne laput pois silmiltä. Siltikin Hämärän vartija osoitti kuinka näinkin helposti voitiin saada joku tuntemaan itsensä huijatuksi.
Sitten on kuitenkin elokuvia jotka todellakin kusettavat katsojaa sillä millaisen kuvan he esimerkiksi juuri kansikuvallaan antavat. Pornoleffoissahan saattoi ainakin ennen olla kuvia jotka olivat vain ulkopuolista promootiomateriaalia ja eivät täten edustaneet varsinaista sisältöä millään tavoin, kunhan vain antoivat nätin houkuttelevan kuvan itsestään ja siten oli ostaja koukutettu toteamaan totuus vasta kotioloissa. Samoinhan tekivät ties kuinka monet rambo-, indianajones- ja tähtiensotamaiset kansikuvat kaikenmaailman filippiinotoiminnoissa, tms., mutta vuonna 2000 sen uskoi olevan enemmän menneisyyttä kuin nykyisyyttä (pois lukien Asylum) sillä kannen tuli ihan oikeasti edes jotenkin edustaa sisältöä. No, ilmeisesti se tieto ei tavoittanut The Watcherin kansitaiteesta vastannutta, koska se on aikamoisen hämäävästi thematrixmainen vaikka sisällöllä ei olekaan mitään muuta tekemistä The Matrixin kanssa kuin, että molemmissa esiintyy Keanu Reeves. Toki on ymmärrettävää, että (by the way todellisuudessa sivuosassa olevan) Reevesin nimi isketään kanteen isoimmalla fonttikoolla ja jossain tehdään maininta miehen sen hetkisestä jättihitistä, koska kyllä syötin ollessa herkuimmillaan se tulee laittaa veteenkin saakka. Mutta kas! miksi jälkimmäistä ei tuotukaan esille esimerkiksi maininnalla kuten "The Matrixin tekijältä" tai vain sillä tyypillisellä tavalla pistää näyttelijän nimen yhteyteen tunnetumman elokuvan nimi, vaan koko thematrixmäisyys piti ottaa esille muokkaamalla kannesta The Matrix.
The Watcherissa värisävytys ei ole vihertävä, Reevesilla ei ole pitkää takkia, ei lyhyitä hiuksia eikä todellakaan mitään aurinkolaseja päässään. Minulla on jonkinlainen muistikuva siitä, että olisin aikoinaan The Watcherin ilmestyessä jäljittänyt tuon kansikuvan lähteen, mutta en nyt millään saata muistaa minne, joskin sen pohjalta olen aika varma jotta vihersateen ohella myös nuo aurinkolasit on lisätty jälkikäteen. Joten kyllä pr-puolen porukka on aivan tietoisesti halunnut huijata yleisöä ja mitä ilmeisemmin The Watcherilla on muutenkin hivenen likaisia jauhoja pussissaan ainakin mitä reiluun peliin tulee, sillä tiettävästi joskus kauan ennen elokuvan tekemistä Reeves oli antanut suullisen lupauksen esiintyä tässä elokuvassa jossa hänen roolinsa oli ollut tätäkin pienempi, mutta kun Reevesista tuli iso tähti päättivät tuottajat hyödyntää tätä kuumaa rautaa ja kasvattivat Reevesin osuutta niin itse elokuvassa kuin markkinointinimenä houkuttelemaan muita hieman nimekkäämpiä tekijöitä luokseen, jolloin pelkästä jonkinlaisesta vierailusta tehtiin väkisin haulikkoavioliitto. Vastaavasti tosin Reeves itse oli näköjään koettanut luistaa velvollisuuksistaan koska olisi muka juuri statuksensa vuoksi ansainnut suuremman palkkion ja ilman sitä en tee mitään, höh! Joten mitä tästä opimme? Älä lupaa mitään jos et voi myöhemmin mukisematta niellä mahdollista ylpeyttäsi. No mutta mitäpä muista seikoista kun se tärkein on kuitenkin tuossa kannessa, joka siis selvästi antaa väärän kuvan. Ei kenties valheellista siltä osin, että onhan se ihan sopiva sarjamurhaajatrillerille, mutta ei tarvitse olla edes The Matrixia nähnyt huomatakseen sitä tavoitelleen ja vaikka The Watcher ei mikään hitti ollutkaan niin kyllä se osan katsojistaan sai juuri thematrixmäisen kantensa avustuksella, jolloin kun esimerkiksi kohtasin asiakkaita jotka mäkättivät saaneensa jollakin tavoin väärän elokuvan en oikein voinut samoin kuin Hämärän vartijan kohdalla ajatella, että mitäs olet tuollainen taukki.

Tietenkin The Watcher on julkaistu monilla eri kansivaihtoehdoilla joista suurin osa painottaa nimenomaan Reevesin läsnäoloa, mutta vain tuo yksi tuntuu vetävän sinne The Matrixin suuntaan ja muut ovat vain joko ihan ok taikka sysirumia.
Näistä esimerkeistä toinen vasemmalta on ehdottomasti sopivin.
Mutta tiedättekö mikä on surullista, koomista tai jotain muuta? No se, että jos The Watcherilla ei olisi tuota harhauttavaa ja juuri siksi suht' mielenkiintoista kansikuvaa ei sillä olisi mitään, koska jos rehellisiä ollaan niin tämä on aika surkea elokuva ja täten eniten puhuttavaa irtoaa vain kannesta. The Watcher on tylsä, ennalta-arvattava ja yksikään sen näyttelijöistä ei anna itsestään mitään muuta kuin, että tämä on vain duunia ja onneksi päivä alkaa olla pulkassa. Jos tämä olisi minkä tahansa television kyttäsarjan jakso niin sellaiseksi se olisi vain yksi niistä joita ei muista, mutta joka siinä suunnilleen 40 minuuttisena menee siedettävänä ajantappona. The Watcherin katsottuaan ei ihmettele laisinkaan miksi tämä Joe Charbanicin debyyttiohjaus jäi hänen ainoaksi pitkäksi elokuvakseen ja ne pari muuta mitä hän ohjaajana sai aikaiseksi olivat lyhytelokuva ja mitä ilmeisesti kokonaan esittämättä jääneen tv-sarjan jakso.
Kyllä sitä kieltämättä melkein osaa ottaa parodian kannalta sen kuinka Spaderin masentuneisuus tuodaan esille siten, että hän ei ole siivonnut ja esimerkiksi pöydällä on avattu pikaruoka-annos ja lattialla sanomalehti, kun mies samalla niiskuttelee kärsivän näköisesti ja ottaa kourallisen pillereitä. Samalla Reevesin sarjamurhaajamielen superälykkyyttä osoitetaan siten, että hän jutustelee itsekseen perinteistä tunsitko läsnäoloni, koska olin ihan vierelläsi-shittiä ja kaikkien tällaisten puhkikuluneisuuksien ansiosta helposti uskoo tarkoituksena olleenkin jonkinlaisen Scary Movien teko vakavan jännärin sijaan. Joskin samoin kuten Scary Moviet, ei se tälläkään kertaa ole hauskaa vaikka saattaisi ollakin vitsiksi tarkoitettu.

Tekisi mieli kuitenkin antaa plussa hyvästä soundtrackista joka trip hop-sävytteisenä sisältää yhtyeitä kuten Portishead ja Sneaker Pimps, mutta pitkälti se kuinka kappaleita käytetään muka taiteellisten dramaattisten vinojen oksusävytteisten hidastuksien taustalla vesittää musiikin tehon tehden niistä vain uusia pinnallisuuksia. Lisäksi onko se nyt kovinkaan hyvä asia jos elokuvaa katsellessa tekee mieli keskeyttää se ja kuunnella siinä soineiden yhtyeiden levyjä?

Niin ja palataan vielä hetkiseksi siihen kansikuva-aiheeseen, koska vastaan tuli myös vaihtoehto jossa on näköjään käytetty vuosia myöhemmin tehdyn Constantinen kuvaa. Ja nimenä lukee Keanu Reeve. Jei!

Tähdet: *


The Legend of Tarzan (2016)

$
0
0
Apinain kuningas Tarzan (Alexander Skarsgård) on jo poistunut Afrikan viidakosta kokeakseen syntynimellään lordi John Claytonina millaista elämä brittiläisessä kaupungissa on ja nyt häntä houkutellaan takaisin Afrikkaan toimimaan jonkinlaisena oppaana/konsulttina tohtori Georgen (Samuel L. Jackson) tutkimuksissa selvittämään miten kongolainen diktaattori tyranniansa rahoittaa. Samaan aikaan verenhimoisen alkuasukasheimon johtaja Mbonga (Djimon Hounsou) tuskin malttaa odottaa Tarzanin paluuta voidakseen kostaa sen kuinka valkoinen mies riisti häneltä poikansa ja vihan kanavoinnissa auttaa ilkeä palkkasoturi tai jotain Leon (Christoph Waltz). Tarzan koettaa estää vaimoaan Janea (Margot Robbie) tulemasta mukaan, koska hei, siellä odottaa vain hengenvaara, mutta Jane on moderni vahva itsenäinen nainen, joten hän lähtee mukaan tullakseen kaapatuksi ja sitten Tarzan voi hänet pelastaa. Paita pois Magic Mike!

Yksi mukavimmista muistoistani liittyen lapsuuden elokuvakokemuksiin on se kuinka tuolloin jokainen kesäviikonloppu tuntui tulevan jokin Johnny Weissmullerin Tarzan-elokuva ja jos esimerkiksi olin leikkimässä pihalla kutsui äitini minut sisään katsomaan niitä. Tämä on tietenkin ylen harvinaista ei vain meillä vaan ylipäätään missään, koska tyypillisestihän lapset ajetaan mielummin television äärestä ulos leikkimään kuin sitä katsomaan. Kenties syynä oli vain se, että päiväelokuvana Tarzan sattui tulemaan ruokailuaikana ja olisin kuitenkin tullut kutsutuksi sisään, mutta kuitenkin kiitos niiden päivien yhdistän elokuvallisen Tarzanin ensisijaisesti Weissmulleriin ja niihin kivoihin kesäpäiviin. Mitä sitten jos jokaisessa elokuvassa puolet väestöstä hukkui juoksuhiekkaan taikka putosi vuorelta alas, ilma sentään oli nätti.
Onhan niitä muitakin Tarzan-leffoja ja tietenkin tv-sarjoja, mutta Weissmullerin jälkeen ainoa oikeasti mieleen kunnolla porautunut oli Christopher Lambert Greystokessa, mikä varmasti johtui siitä kuinka se oli ensimmäinen tarzanointi joka koetti olla täysin sarjakuvattoman vakava versio aiheesta (vrt. Batman Begins) ja osoittaa, että kyllä lannevaatteinen apinain kingikin voi esittää syvää draamaa. Hyvä leffa ei siinä mitään, mutta kyllä se silti on aika vaikea ravistaa päästä sitä tiettyä imagollista koomisuutta jota Tarzan väkisinkin edusti, halusi tai ei. Asiaa ei ainakaan auttanut se, että Casper Van Dien kuuluu Tarzanin roolin esittäneisiin ja silloin riippumatta muista elementeistä on vakavuus kuin humalainen klovni liukastumassa banaanivuoreen. Ei se mitään, vaikka Greystoke olikin varsin onnistunut aiheen vakavoittaminen niin kyllä minä ihan mielelläni näen Tarzanin enemmän viihteenä kuin jonkin eksistentialistisen kriisivyyhdin purkajana, mutta sitten näin tämän The Legend of Tarzanin trailerin ja ajattelin, voi pojat! toki kelpuutan tässä aiheessa vähäajatuksisen popcornviihteeen, mutta tämä näyttää jo todella hölmöltä. Fast and the Furious-tason idiotismilta ja jos Tarzan hyppelisi puusta toiseen hohtavalla urheiluautolla Skrillex feat. Pharrellin soidessa taustalla niin en edes huomaisi siinä mitään outoa, koska näin tyhmähän se on muutenkin. Ei se nyt sinänsä huono asia ole koska kyllähän The Legend of Tarzan on tehty aika onnistuneesti ja odotuksiani paremmin, mutta itseäni ajatellen se menee aivan liian pitkälle siinä pintakiiltoisessa pikaruokamaisessa massarunkkaamisessa, että 109 minuuttia pelkkää huttua oleva elokuva on aivan liian pitkä jos jo pelkkä traileri muutamana minuutteineen aiheutti ällöttävän sokerihumalan jonka haluaa vain yrjötä pois ja mieluiten elokuvatekijöiden päälle. Kyllä minä pidän tahallisesti hölmöistä elokuvista - olettehan te nähneet mistä yleensä kirjoitan - mutta jotenkin tällaisissa hemmetin ison rahan elokuvissa se rasittaa varsinkin silloin kun tekijät ovat kaikesta huolimatta tunteneet jonkinlaista itsepetoksellista vastuuta saattaa myös asiallisuutta mukaan, mutta kun tehdään käytännössä elokuva pelkästä sokerista joka valuu rasvattua erektiota pitkin niin hittoon silloin vähätkään halut esitellä motiiveja taikka henkistä kasvua kun se minuutti tai kaksi jossa pidetään käsistä kiinni ja sanotaan "rakastan" on sekin kuin pelkkää Vin Dieselia pullistamassa lihaksia keskiaukeamatytöissä uidessaan. The Legend of Tarzan on oikeastaan siis ihan samanlainen kuin jokin Andy Sidariksen tissitoimintaelokuva, mutta siltä osin vähemmän uskottava, että Sidaris sentään ei edes väittänyt olleensa tosissaan.
Varmasti tämä ajaa asiansa märkien unien kohteena, onhan se kuitenkin hyvin taidokkaasti kuvakäsitelty saliselfie ja etenkin sellaiseen elokuvaan on Alexander Skarsgård ulkoisesti aivan täydellinen mallinukke, vaikka vaikuttaakin siltä että miehessä kytee liekki jonka voisi kanavoida muuhunkin ihmisluonteeseen kuin aaaoooeee!!!
Otan siis Tarzanin liian vakavasti.
MItä elokuvatekijät eivät ainakaan tehneet siinä vaiheessa kun Tarzan juoksee luotisateen läpi saaden osumia jotka eivät haittaa pätkääkään ja muutenkin miehestä tehdään pelkän normaalia kyvykkäämmän ja vahvemman sijaan täysin kaikkivoipainen supersankari, että jos jossain vaiheessa mies olisi vaikkapa vaivatta potkaissut jonkun pahiksen junan seinän läpi ei se olisi tuntunut laisinkaan oudolta. Ai niin, niinhän siellä tapahtuikin.
Sekin tuntui välillä menevän absurdeihin mittasuhteisiin kuinka jokainen kerta kun Skarsgård oli ilman paitaa niin oli kuin olisi koeteltu jotain Instragramin tai vastaavan palvelun säädyllisyysrajoja ja pistetty strategiseen kohtaan vain jokin sydätarra jotta ei muka rikottaisi sääntöjä. Ei se mitään, mutta kyllä sitä välillä ajatteli, että jos kerran halutaan tehdä pornoa niin miksi tyytyä pehmosellaiseen. Huvittikin kuinka elokuvan ekstroissa tekijät totesivat etteivät voineet laittaaa Tarzanille lannevaatetta koska se näyttäisi hölmöltä ja olisi turhan paljastava, joten laitetaan ihonväriset polvihousut jotka ovat niin matalalanteiset että myös kireät ettei voi edes huomata päällä olevan yhtään mitään. Stupid sexy Flanders!

Ah, tykkäsin kovasti siitä, että vaikka Tarzan ei olekaan populaarikulttuurissa pitkään aikaan vaikuttanut (edellinen huomioarvoinen lienee vuoden '99 Disney-animaatio) niin silti ei sorruttu pelkkään syntytarinaan, vaan Tarzan oli jo heti elokuvan alussa veteraani liaaniheilunta-alallaan ja jo poistunut viidakosta muka sivistyksen pariin ja siten siinä missä suurin osa ns. sarjakuvaleffoista ensimmäisessä osassaan vain enimmäkseen esittelee hahmoja valmistellen jatko-osaa on tämä jo se tarinaa jotenkin edistävä kakkososa.
Ja minun pitää pyytää anteeksi sitä, että vertasin tätä Fast and the Furious-elokuviin, sillä eihän tämä nyt sentään pilaantunutta pissaa ole.

Jos Kadonneen aarteen metsästäjistä tehtäisiin remake (luojan tähden, älkää!) uskoisin Christoph Waltzin saavan Tarzanin perusteella Belloqin roolin. Arvelen Indyn toimineenkin jonkinlaisena mallina tätä tehdessä sillä mukana on muutama aika vahva laina, kuten esimerkiksi se se Waltzin ja Robbien ateriointikohtaus valkoisissa.

Tähdet: ***

Terminator Genisys (2015)

$
0
0
Tekoäly Skynet päättää ottaa vallan maapallolla tehden sen räjäyttämällä valtaosan ihmisistä tuhkaksi ja siksipä post apokalyptisessa maailmassa elää enää vain suhteessa aikaisempaan kourallinen ihmisiä jotka kapinoivat konehallintoa vastaan. Karismaattisen johtajansa John Connorin (Jason Clarke) ansiosta ihmiskunta kääntäänkin pelin heidän voitokseen, mutta huonona häviäjänä Skynet päättää hyödyntää aikamatkailua ja lähettää robottinsa menneisyyteen estämään Johnin syntymä ja tässä vaiheessa vaikka elokuva toistaakin kertojan muodossa aiempien elokuvien tapahtumia (vain kahden ensimmäisen osan) niin se alkaa luottamaan siihen, että ne edelliset on tullut katsottua ennen tätä ja siksipä näemme erot kun meille tuttu 80-luvun menneisyys onkin vaihtoehtoinen. Matkan tehneelle Kyle Reeselle (Jai Courtney) se kaikki tietenkin on uutta ja ennenkokematonta, mutta nyt täällä nuorekas Terminator (cg-Arnold Schwarzenegger) tuleekin kakkososasta tutun ja sittemmin vanhentuneen Terminatorin (Arnold Schwarzenegger) sekä jo kaiken taistelusta tietävän Sarah Connorin (Emilia Clarke) pysäyttämäksi. Reesekin päätyy Sarahin ja Terminatorin pelastamaksi, mutta keneltä, no T-1000:lta (Byung-hun Lee) tietenkin joka 90-luvun teini-Johnin sijaan onkin jo estämässä koko muksun siittämistä. Edessä on siis kahden ensimmäisen elokuvan mash up plus jotain muuta jossa pitää taas saada siemenet sisään, Dyson tai joku muu hengiltä, poistettua applikaatio puhelimesta, hypittyä ajassa kuin Marty McFly, etc. Niin ja koska tulevaisuus pitää saada muutettua vaikka se sama tulevaisuus oli jo muutettu koska jokin Terminatoreista oli lähetty tappamaan Sarah jo hänen ollessaan lapsi, eikä tulevaa voi estää niin miten voisimme luottaa minkään tässä elokuvassa estävän seuraavan Terminator-elokuvan? Terminator: I'm Too Old For This Shit on jo valmisteilla.

Kun ilmoitetttiin, että uusi Terminator saisi jatkoa Salvationin jälkeen en muista kovinkaan monen olleen siitä erityisen innoissaan, mutta kuitenkin iloissaan siitä kuinka Arnold Schwarzenegger joka elokuvasarjan kasvoina toimii tekisi paluun ikoniseen rooliinsa. Vaikka ikää onkin niin oli se sentään aika fuck ja yeah! Valitettavasti sekin riemu jäi jonkin verran paitsioon koska ruvettiin ihmettelemään, että eikö tosiaankaan keksitty parempaa nimeä kuin Genisys? Sama se mitä sillä tarkoitettaisiin ei se olisi yhtään sen parempi vaihtoehto kuin jokin Terminator Yolo. Mutta kuitenkin monilla silti oli päällimmäisenä odotuksena se, että ei se nyt aikanaan huonompi voisi olla kuin Salvation ja kun Genisys viimein ilmaantui teki se ymmärrettävästi voittoa jo pelkän maineensa ansiosta, mutta mikä tärkeintä se ei ollut huonompi kuin Salvation. Öö... se ei nyt mikään hirveä kehu taida olla, sillä sehän on kuin sanoisi Resident Evil viidennen olevan parempi kuin nelososa (mikä on pötyä, yhtä surkeita ne ovat molemmat) joten voitetettava este oli kuin maassa makaavan potkimista. Enpä oikeasti muista kenenkään hehkuttaneen, että tässä on nyt sitten yksi parhaimmista Terminator-elokuvista, mutta vastaavasti jos karsitaan kriitikoiden joukosta vanhat jäärät niin harvempi vaikutti haukkuvankaan Genisysin maanrakoon, vaan reaktio tuntui olevan aikalailla eh! kyllä sen katsoi. Sepä se onkin rohkaisevaa.
Ja tässä vaiheessa voinkin toistaa sen minkä olen sanonut jo aikaisemminkin, että niin paljon kuin pidänkin Terminator kakkosesta niin tarinallisen jatkumon puolesta elokuvasarja olisi minun puolestani saanut jäädä sooloksi. Heti kun kakkonen ilmestyi tulin ajatelleeksi, että kiitos tämän tulevissa mahdollisissa jatko-osissa voidaan heittää peliin vaikka mitä tuubaa ja se on vain nieltävä. Mikä ei siis tarkoita ettäkö pitäisin kakkososaa huonosti kirjoitettuna, päinvastoin, mutta siinä tuotiin mukaan jo elementtejä (nestemetalli, tulevaisuus ei muuttunutkaan, etc.) joiden ansiosta aukesivat portit vastaaville ideoille jotka tulisivat olemaan huonommin perusteltuja ja olemaan aina edeltävien valjuja kopioita (vrt. kokoelmalevy joka on olevinaan greatest shit ever ja sitten sille tehdään jatkoa joka myös on greatest, mutta eihän se ole koska edellinen oli greatest), joten kun kolmannessa osassa todettiin yksinkertaisesti ettei tulevaa voi muuttaa, vain lykätä sitä, niin se tavallaan pelasti sen elokuvan ja myöhempien logiikan, mutta siksi me saimme rehellisesti sanottuja idioottimaisia ratkaisuja ja nyt piti syödä sopivasti kypsän palaneeksi korvennettua makkaraa. Valitettavasti juuri sen vuoksi typerä Genisys-nimikään ei yllättänyt ja mielestäni oli ihan sama mitä sillä tittelillä tehty elokuva tarinallisesti tarjoaisi koska sen katsoisi yksinomaan vain koska se nyt sattui olemaan Terminator-elokuva, ei koska siltä odottaisi enempää kuin muutamia makeita tehostekohtauksia.

Mutta...

ennakkosurkuttelun ja sopivasti alhaisten odotusten jälkeen on todettava tämän Genisysin olevan oikeastaan aika mielenkiintoinen elokuva, sillä se on kuin kahden ensimmäisen osan remake ja sitä lähes gusvansantmaisen psykoilevasti, että tuntuu kuin katselisi ykkös- ja kakkososaa vain eri näyttelijät kuvaan lisättyinä, mutta koska Genisys haluaa olla myös jatko-osa niin se käsittelee kahta ensimmäistä osaa eräänlaisena best of-klippien kokoelmana jolloin näemme tärkeimmät osa toistettuna ja sitten sen oman elokuvan. Onkin ihme ettei tämä kolmen elokuvan yhteensulautuma ole kuitenkaan kahta tuntia pidempi ja hyvä niin, sillä nyt rytmi pysyy toivinana ja se tekee pitkälti sen mitä James Cameron teki onnistuneesti ensimmäisessä elokuvassaan, eli kertoo tarinansa matkalla ei pysäkeillä. Tottakai se ykkös-, kakkos- ja viitososan fuusio aiheuttaa sen, että vaikka kuinka koetetaan selittää kyseessä olevan samaa aikajatkumoa niin bullshit! se on aivan sama kuin Star Wars: The Force Awakens taikka Star Trek 2009, että katsojan on parempi koettaa pyyhkiä menneet mielestään jotta ei keskittysi oleellisuuksiin. Niin ja luojan kiitos tästä ongelmasta on pyyhitty kokonaan Rise of the Machines sekä Salvation pois (joskin Genisys uusi John Connor-botti muistuttaa kolmannen osan Terminatrixia), sillä tässä muodossaankin tarinassa on kaikesta mielenkiintoisesta temppuilusta huolimatta paljon sellaista mikä saattaa aiheuttaa naamapalmuilua ja jos mukaan olisi tungettu vielä ne kaksi elokuvaa olisi lopputulos ollut varmastikin pelkkää parodiointia. Nyt se sentään pysyy aika hyvin kasassa ja vaikka perustelut käänteille tuntuvatkin olevan hyvinkin usein hatusta vedettyjä, jolloin aika monta kertaa jotkut kohtaukset ovat selvästi läsnä vain muistuttaakseen entisestä koska olivat makeita hetkiä ja nyt vain muka muutoksen vuoksi hyödynnetään sitä yhtä laiskimmista remaketempuista koskaan, eli kunhan vaihdetaan sukupuoli on se muka uusi ja uniikki idea. Siltikin kun tarina kerrotaan vauhdissa, vältellään tarpeettomia vitsejä, mutta ei myöskään olla liian ryppyotsaisia on Genisys paljon vakavammin otettava elokuva kuin kaksi sitä edeltänyttä osaa, eikä oikeastaan tunnu juonellisesti yhtään sen hölmömmältä kuin nesterobotin matkaaminen ajasta jota ei enää ole ja tehden se laitteella jossa ei voi kulkea muuta kuin orgaanista materiaalia (huom. T-1000 ihmismuotoisesta alastomuudestaan huolimatta oli edelleen metallia, ei organista materiaalia). Toki näin täynnä kaikkea aikamatkustusta, vaihtoehtoista todellisuutta ja kunnianosoittamista herää ajatus siitä, että toimisiko elokuva paremmin minisarjana? No, oli hypoteeettinen muutos mikä tahansa olisi ainakin yhden pitänyt olla konkreettinen ja siksi eräs näyttelijä olisi pitänyt vaihtaa. Minulla ei ole mitään Emilia Clarkea vastaan, mutta olipa hän reppanan oloinen uhoileva teinipissis ollakseen Terminator kakkosessa olevaa Linda Hamiltonin Sarahia vastaava hahmo ja siten on aika vaikea ottaa häntä tosissaan kun näkee hänet polkemassa jalkaa ja huutamassa mutku mä haluun! Sarah on kuitenkin tässä elokuvassa jo heti alusta alkaen parkiintunut kyyninen soturi, ei joku joka pitäisi käskeä huoneeseensa ilman iPodiaan.
Eipä tuo Jai Courtneykaan nyt mikään ihmeellinen ollut, mutta sentään edes aika neutraali siltä osin että jäisi ainanaan virhevalintana mieleen. Ehdottomasti vakuuttavin oli Byung-hun Lee T-tuhantena koska onnistui tuomaan mukanaan sen tarvittavan epäinhimillisyyden konerooliinsa ja siksi olikin aika sääli roolinsa olleen niin lyhyt. Toisaalta kenties juuri sen vuoksi se toimikin niin hyvin. Muutoin on todettava, että esiintyjät tekevät ihan hyvää työtä, vaikkakaan eivät kukaan oikeastaan mitään normaalista poikkeavaa. En tosin ymmärrä, miksi kun kaikki ovat joku aiemmasta tuttu niin miksi J. K. Simmonsin esittämä hahmo ei ole aiemmissa osissa ollut kallonkutistaja Silberman, kun kuitenkin on tarinalliselta kehitykseltään nimenomaan juuri hän.

No kuitenkin, koetetaan turhan jaarittelun sijaan hieman tehdä yhteenvetoa: Terminator Genisys on parempi kuin odotukset sitä kohtaan väittivät ja sen idea yhdistää parhaimmat Terminator-elokuvat osaksi omaa tarinaansa muutenkin kuin jo tapahtuneena on varsin kunnianhimoinen, vaikka siksi sortuukin ajoittain turhaan apinoivaan tributointiin ja tuodessaan mukaan Skynetin omana erillisenä hahmonaan muuttuu se hölmöksi kuin The Matrixin ensimmäisen osan jälkeen ja kaikki koukerot saivat ajattelemaan, että kiva kiva, mutta tarvittiinko todellakin sitä taikka tätä. Varsinkin taas uuden Terminator-mallin tuominen mukaan oli pettymys koska oli hyvä idea karsia kolmannen ja neljännen mallit pois, eikä siten ollut juuri tarvetta niiden korvaamisella. Yksi esintyjistä oli virhe, muutama ainoastaan harmiton ja joku oli jopa parempi kuin etukäteen luuli (Jason Clarke on tähän mennessä varmasti uskottavin John Connor, ainakin jos ajattelee häntä johtatyyppinä). Genisys oli varsin positiivinen yllätys siten, että vaikka se tyypillisen jatko-osan tavoin toistaakin itseään, niin onnistuneen jatko-osan tavoin myös kertoo jotain uuttakin, eikä tee kumpaakaan katsojaa aliarvoiden taikka pilkaten kuten etenkin Salvation teki. Se mistä tosin en pitänyt on se hölmö tekoaikaan sitominen älypuhelimien ja applikaatioiden kautta, sillä vaikka sellaiset ovatkin ymmärrettäviä päivytyksiä tarinaan niin välillä niiden tyrkytys oli kuin jotain mainostelevisiota ja määränsä vuoksi ne tulevat olemaan juuri niitä seikkoja joiden vuoksi Genisys tulee liian nopeasti tuntumaan vanhalta.
Mukana on tietenkin Schwarzeneggerin iän vuoksi joitakin ikään liittyviä huomautuksia, mutta onneksi ne eivät ole vitsejä vaan pikemminkin samanlaisia kulumisen osoituksia kuin William Munnylla Armottomassa.

Erityisen veikeää on se, että tämä on enemmän tarinaltaan kuin räjähdyksiltään mielenkiintoinen ja vaikuttaisikin siltä kuinka Terminator-leffat saavuttivat tehostetoimintansa osalta viimeisen etappinsa Terminator kolmosen nosturiajelulla:
Minkä vuoksi uskallan vaipua hienoiseen itsepetokseen sen suhteen, että jos enää ei voida tehdä kuvallisesti isompaa Terminatoria niin ehkäpä he tekevät sen tarinallisesti.

Ei niin huono kuin Terminator Salvation, vaan parempi, paljon parempi. Mutta toisaalta, mikäpä ei olisi?

Tähdet: ***

Star Wars: The Force Awakens (2015)

$
0
0
Tuhman keisarin sekä Darth Vaderin kuoltua vaikuttaisi siltä, että imperiumi olisi kaatunut, mutta näin ei ole vaan ote on ainoastaan jonkin verran löystynyt. Nyt mustiin pukeutunut kypäräpäinen imperiumin aluejohtaja Kylo Ren (Adam Driver) iskee kapinallisiin, joista eräs onnistuu piilottamaan tulevaisuutta ajatellen tärkeän viestin pieneen lapsekkaasti inisevään robottiin. Luonnollisesti tämä robotti, BB-8 ajautuu aavikolla chillailevan itsensä yksinäiseksi ja erilaiseksi tuntevan Reyn (Daisy Ridley) seuraan joka viestin kuultuaan päätyy siten universumin viimeiseksi toivoksi matkaten ei-mistään jonnekin ja hän on erilainen koska on jedi. Eli joo, A New Hope päivitetyillä tehosteilla ja sukupuolesta taikka ihonväristä riippumatta täsmälleen samoilla hahmoillakin, mutta ainakin väliin on saatu Harrison Ford, Carrie Fisher ja muut tekemään sukupolvenvaihdoksesta helpompaa.

Terminatorin ohella Tähtien sota kuuluu niihin elokuvasarjoihin joiden uusimpia osia en ole välissä olevien pökälejaksojen vuoksi odottanut minkäänlaisella innostuksella ja niinpä kun Force Awakensista tuli ensimmäisen vihjailut ei se aiheuttanut oikeastaan muuta kuin ajatuksen, että olen tainnut jo henkisesti, tms. ohittaa tämän sarjan koska olankohautuskin tuntui liioittelevalta reaktiolta. Toki kolmen edeltävän osan perusteella olin muiden tavoin hyvilläni, että George Lucas ei enää ollut (Lionel) messissä mukana sillä niillä elokuvilla hän pilasi kaiken sen hyvän mitä oli aikaisemmin ollut rakentamassa ja oli siksi osittain syypää siihen miksi uusi Tähtien sota ei vaikuttanutkaan muulta kuin katson sen kun kerkiän-odotuksen arvoiselta tekeleeltä. Ne kolme surkeaa välielokuvaa eivät kuitenkaan olleet ainoat syyt jotka saivat minut vähättelemään Force Awakensia, koska esimerkiksi suurempi syy siihen oli myös se, että nyt puhuttiin yhden elokuvan sijaan jo lukuisista elokuvista. Jatko-osista, sivutarinoista, etc. ja nyt aina aika hyvin pinnalla ollut sarja alkoi kokemaan saman asian kuin Frendit televisiossa. Ylisyöttöä, liikakäyttöä, pussit tyhjänä, poltettu karrelle. Antakaa minulle edes hieman aikaa kaivata Tähtien sotaa jotta pystyisin iloitsemaan siitä, enkä näkisi sitä vain arkisena maidonjuontina. Mutta ei, saatanallinen määrä animaatioita, pelejä, legoja, reppuja, sukkia, lakanoita ja elokuvia aiheuttivat sen, että Tähtien sota ei ollut enää kiinnostava vaan jokapäiväistä kuin kenkien laittaminen jalkoihin. Kyllähän ne ovat ihan hyvästä, mutta koska ne laittaa ajattelematta jalkoihinsa niin kuka oikeasti jaksaa erikseen revetä riemusta saadessaan pistää sorkilleen suojat kun jos niissä ei lue päällä bad motherfucker eivät ne sitä todellakaan ole? Siinä mielessä Phantom Menace on kaikesta kakkaudestaan huolimatta edelleen vaikuttavampi, että kun se ilmestyi oli odotukset nostettu huippuunsa ja syystäkin, koska tuolloin Tähtien sodan oli annettu pysyä ainakin näkyvimmän median osalta rauhassa eikä sitä hakattu kuin Fight Clubissa Jared Letoa.
Pysy vahvana, Jared.
Joskin vielä näkemättä Force Awakensia uskalsin olettaa sen olevan parempi kuin Phantom Menace, koska sehän ei juuri yrittämistä vaatisi, mutta samoin kuten nyt vielä pinnalla olevien sarjakuvasankarileffojen ja niistä etenkin Marvel-tapausten kohdalla, ei minun kiinnostustani pidetä yllä pakkosyöttämisellä. Se aiheuttaa vastareaktion ja jotta tuollainen elokuvatapaus voittaisi puolelleen tulisi sen olla muutakin kuin vain edellistä parempi, sen pitäisi olla aika saatanan hyvä. Mitä esimerkiksi Marvel-leffat eivät ole koska tyytyvät enimmäkseen vain toistamaan jo hyväksi todettua kaavaa ja ovat siten liian turvallisia, saaden jonkin ei todellisuudessa yllättävän Deadpoolinkin vaikuttamaan hyvinkin erilaiselta. Sillä ettei odotuksia ollut ja tiedolla kuinka helppo edeltävien osien perusteella olisi onnistua paremmin oli aika varmaa, että tulisin kuitenkin pitämään Force Awakensista ja niin tapahtuikin. Onhan tämä aika älyttömän nätti elokuva jossa on onnistuttu kolmea edeltävää osia paremmin olemaan siinä linjassa jossa elokuvasarjan halusi kolmen alkuperäisen elokuvan perusteella pysyvänkin. Mukavasti nostalgista fiilistä, varsin hyvät näyttelijävalinnat ja ihastuttavaa seikkailullisuutta. Samalla on kuitenkin myönnettävä, että vaikka Force Awakens tulee aika varmasti katsottua jossain vaiheessa uudestaankin niin ei se kyllä tule elämään elokuvana jonka pariin palaisin uudestaan ja uudestaan kuten edelleen teen alkuperäisen trilogian kohdalla. Joten jos A New Hope on crackia on Force Awakens Jaffaa, mutta ei niin kuin Teal’c vaan maittavaaa appelsiinilimodia jota juo silloin tällöin, mutta johon ei tunne pakottavaa tarvetta palata. Nyt, Teal’c:
Osittain syynä siihen on tietenkin se, että sen ohella kuinka ne ovat hyviä elokuvia toisin kuin seuraavat kolme niin niitä kohtaan minulla on ymmärrettävästikin nostalgisia tunteita ja siten se väkisinkin värittää jonkin verran näkökulmaani. Force Awakens on myöskin hyvä elokuva ja siksipä ainakin osittain suosionsa ansainnut, mutta tekee oikeasti pahaa sanoa että se ei ole kovinkaan muistettava elokuva. Niin surkeita kuin Phantom Menace ja papanansa ovatkin ja vaikka näistä ensimmäisestä unohtaa sen aiheuttaman ennakkohypen niin juuri kaiken nolostuttavuutensa vuoksi ne jäivät ainakin mieleen. Kauppaliiton sammakot ovat edes jotenkin uuden oloisia kuin laiska keisarin kopio Snoke. Snoke, Snoke! SNOKEEE!!! Eli mieleen jäädään toki vain pahassa, mutta siltikin. Force Awakens kun ei vain tyydy palauttamaan alkuperäistä trilogiaa mieleen vaan se koettaa aivan liikaa olla niistä ensimmäinen ja vaikka se ei tuoreimman Ghostbustersin tavoin saanut roolitusratkaisuistaan noottia niin kyllä tässäkin sorrutaan siihen laiskaan temppuun, että se on heti uusi ja erilainen jos vain vaihdetaan sukupuoli. Minä tykkäsin kovastikin Reysta ja Daisy Ridley esitti roolin hyvin, mutta koska koko elokuva liikkuu aivan liian lähellä A New Hopea en voinut olla ajattelematta, että ei hän ole Rey vaan Luke Skywalker ja aivan kuten Brandon Routhin versio Teräsmiehestä joka oli suuresti Christopher Reeven imitointia, en pitänyt pitämisestäni huolimatta Reyta kovinkaan kiinnostavana. Toisin varmasti olisi ollut jos taakkana ei olisi aiempia elokuvia ja niiden pauloissa olemista, koska kyseessä on hyvä hahmo hyvin esitettynä, mutta kun se ei jäänyt vain Reyhin, sillä BB-8 oli R2D2, Kylo Ren Darth Vader taikka Darth Maul joka puolestaan oli oman elokuvansa Darth Vader. Force Awakensin hahmot/näyttelijät ja tilanteet olivat hyviä, mutta eipä tästä joitakin irtohetkiä lukuunottamatta tarttunut kouriin juuri mitään sen ihmeellisempää kuin, että nyt tehtiin faneja miellyttävä elokuva jossa uudistus tarkoitti vain sukupolvenvaihdosta samoin kuin koettamalla tehdä Harrison Fordista Shia LeBeef. Eh! Kyllä sekin tietysti kelpaa kun se on näin taidokkaan viihdyttävästi tehty, mutta 10, 20, 30 vuotta eteenpäin ajassa ja vakuutan ihmisten edelleen yhdistävän Tähtien sodan muuhun kuin Force Awakensiin. Eivät he tule tätä unohtamaan, mutta jos tämä ei ole ollut se oman lapsuuden ensikosketus Tähtien sotaan niin se ei tule olemaan myöskään se merkittävin osa saagaa. Siksi Halloween on edelleen John Carpenterin ei Rob Zombien. Force Awakens on täydellisen tyylikästä viihde-elokuvaa josta ei nauttiakseen tarvitse jättää aivoja naulakkoon, mutta ettäkö IMDb Top Rated Movies # 214? Valitan, mutta se vain osoittaa kuinka helposti tuolle listalle pääsee ja vaikka alkuinnostuksessa onkin luvallista antaa tolkun sumentua niin sillä voi olla ikävän kauaskantoisiakin seurauksia.
Todettakoon tosin se, että tietenkin olin itse elokuvan ajan jonkin verran täpinöissäni, mutta niin olin myös Phantom Menacen ensi-illassa, mutta onneksi sentään en nyt elokuvan jälkeen ajatellut että oliko se nyt oikeastaan hyvä ja tajunnut, että ei, ei se ollut. Koska Force Awakens sentään on hyvä.

Ainoa asia joka kopioinnin ohella jonkin verran ärsytti oli John Boyegan Finn, koska hän oli aivan liiaksi se elokuvan koominen tyyppi joka sitten koko ajan kompuroi ja huutaa voi ei! Vaikka hän ei olekaan niin ylivedetty hölmöläinen kuin Jar Jar Binks niin vertailussa elokuvien vakavuusasteita on hän nimenomaan rastafarisammakko, joten "ooh mooey mooey I love you!"
Vastaavasti se mistä pidin todella paljon oli se, että vaikka ymmärrettävästi kyseessä on tehostepainotteinen elokuva niin toisin kuin kolme edeltäjäänsä tässä luotettiin varsinkin miljöön osalta hyvinkin luonnollisen oloisiin elementteihin (kalliot, puut ja vastaavat) kuin väkisin tietokoneistettuihin mukaihmeisiin ja siksi Force Awakensin maailma vaikuttaa sekä fantastiselta että todelliselta.

Hyvä avaruusseikkailuelokuva joka tuntuu uusintakierrokselta ja jos tässäkin ei olisi sitä Mos Eisley Cantina-kohtausta, tulin pelastamaan sinut-kohtausta, piilotan kartan robottiin-kohtausta, saimme Kuolemantähden tuhosäteen viimein valmiuteen-kohtausta, etc. Eli juttuja jotka olivat enemmänkin uusintaversiointiin kuuluvia kuin uuteen tarinaan ja jos ne eivät siksi painaisi alkuperäisesta trilogista palon saaneen fanin kokemusta olisi Force Awakens paremman pisteytyksen teos, koska sitä se varmasti uudemmalle sukupolvelle on koska tämähän on heidän elokuvansa ja hyvä niin. Mutta hitto, kun Kylo Ren tappaa Han Solon ja Rey huutaa nouuu! on se sama kun Darth Vader tappoi Obi Wanin Luken huutaessa nouuu!

Kun J.J. Abrams teki vuonna 2009 Star Trekin päivityksen ja onnistui siinä varsin hyvin minua otti jonkin verran pannuun se kuinka hän jo silloin hehkutti Tähtien sotaa, antaen mielikuvan kuin olisi "tyytynyt" Star Trekiin jonkinlaisena kakkosvaihtoehtona, mutta kyllä tämän perusteella Tähtien sota on enemmän häntä. Mikä sitten on ikävää siltä osin, että nyt miettii että vaikka hän tekikin onnistuneen etuaskeleen Star Trekille niin olisiko sille löytynyt vieläkin osuvampi ohjaaja?

Oli muuten ihme ettei Maz Kanatan ääninäyttelijänä toiminut Linda Hunt ja samalla totean, että Darth Vaderin sulanut kypärä näytti ihan Jason Voorheesilta.

Tähdet: ***(*)

Bad Asses on the Bayou (2015)

$
0
0
Melkein hävettää myöntää, mutta en ollut aikaisemmin nähnyt yhtäkään Danny Trejon Bad Ass-elokuvista, tarkoittaen sillä siis elokuvasarjaa nimeltä Bad Ass, koska sitähän hän on asenteeltaan joka roolissaan ja muutoin hänen elokuviaan on tullut nähtyä enemmän kuin jaksan muistaa jolloin tyyli on kyllä käynyt kovin tutuksi. Uskon kyllä tietäväni miksi Bad Ass-elokuvat ovat jääneet tähän asti sivuun ja tämä sarjan kolmas osakin tuli hankittua vain koska se nyt sattui olemaan ostoa tehdessä tyrkyllä. Syyn arvelen olevan siinä, että vaikka juuri tällaiset enemmän tai vähemmän muka retrohenkiset B-leffat (vrt. Machete, Hobo With a Shotgun, Manborg) ovatkin hyvin viihdyttäviä niin niiden trenditietoinen tuputtaminen aiheutti saman reaktion kuin minkä tahansa Marvel-leffan hypetys, että niihin väsyi jo ennen kuin ehti aloittamaankaan. Tulee hieman samanlainen fiilis kuin lukiessaan jonkin sähkölaitteen vikaopasta ja siellä on ensimmäisenä maininta "tarkista onko virta kytketty", että c'mon hei, sitä tietää kuinka tuli poppaa ja vesi on märkää ilman että tunkee naamaansa kumpaankaan. Liiallinen tyrkytys saa uskomaan etteivät tekijät luota tekemäänsä (vaikka esim. harvemmin ohjaaja nyt markkinoinnista vastaakaan) ja että katsoja on tyhmä koska ei ilmaan vasarointia ymmärrä katsoa maailman parasta elokuvaa. Anteeksi vain, mutta The Lone Ranger ei ole kovinkaan hyvä.
No mutta kuitenkin, nyt sitten katsoin ensimmäisen Bad Ass-elokuvan joka siis on jo sarjan kolmas osa ja kun en ole aiempia nähnyt niin en luonnollisestikaan kirjoita niistä kovinkaan paljoa, mutta olen ymmärtänyt etteivät elokuvat ole suoraa jatkoa toisilleen kunhan vain pyörivät saman päähahmon ja teeman ympärillä. Mikä siis on se, että kärttyisä pappa ei jaksa enää katsoa miten nuoremmat huligaanit saavat mellastaa rauhassa ja rupeaa siksi vetämään heitä pataan, mutta Gran Torinon melankolisen hiljaisen liekin sijaan tyyli on lähempänä Exterminatoreiden julisteita:
Joten siirrytään siis kankuille potkimisen pariin.

Älä ryppyile mulle-asenteen omaavat eläkeläiset Frank (Danny Trejo) ja Bernie (Danny Glover) saavat mediahuomiota kun estävät pankkiryöstön rollaattorin avustuksella, mutta samapa tuo sillä nyt heidät kutsutaan syvään etelään Frankin entisen ihastuksen Carmenin (Loni Love) häihin. Kun paikallinen big daddy kaappaa Carmenin on Frankin ja Bernien jälleen näytettävä, että vaikka reumalääkkeitä ja viagraa tarvitaankin niin ruista on edelleen muuallakin kuin luumuilla kiihdytetyssä ulosteessa. Siispä oman käden oikeudella duo kulkee murjomassa naamoja etsiessään prinsesssa joka tuntuu aina olevan toisessa linnassa, mutta vääjäämättä rystyset johdattavan oikeaan. Siinä sivussa Carmenin kiusattu teiniveli on kiusattu, mutta ei huolta sillä jos yhtään on pahapeppupapparaisiin uskominen niin asiat järjestyvät koska opetus on aina sama: älä käy ryppyilemään taikka tulee leivottua leivät otsanahkaan.

Aivan kuten aiemmin mainitun Hobo With a Shotgunin kohdalla myös Bad Asses on the Bayou kertoo jo nimellään onko syytä katsoa se ja kenelle se on suunnattu. Se on tietoinen roskaelokuva joka kumartaa vanhojen B-rainojen suuntaan ja niinpä jos ei sellaisista normaalisti pidä on hyvin vaikea nähdä miten nimenomaan tämä muuttaisi mielen, mutta jos haluaa nähdä elokuvan joka on lähempänä Roger Cormania kuin Jerry Bruckeheimeria ja joka tietää olevansa roskaa eikä ole sitä vahingossa kuten esimerkiksi Die Hardit neljästä eteenpäin (montako niitä nyt on, 18?) niin onhan tämä aika hiton hauskaa katseltavaa. Ihanasti ylivedettyjä toimintakohtauksia ja rennosti eläytyvää esiintymistä joiden itseoikeutettuina kuninkaina ovat Trejo sekä Glover, jotka iästään huolimatta ovat kovempia kuin koskaan. Pöhköä huumoria ja musiikkia (tunnusbiisi) jota olettaisi kuulevansa blaxploitaatiossa, joten mitä hittoa sitä muuta voisi toivoakaan? Kenties ainakin juuri sitä, että rautaa ei olisi taottu hengiltä niin ahkerasti vaikka kuinka kuumaa se nyt olikin ja tietenkin sitä, että ehkei sitä aina kannata edes koettaa tehdä täyspitkää elokuvaa yhdestä vitsistä vaikka sitä kuinka monta kertaa toistaakin ja vaikka vitsin kantajat ovatkin hyvin karismaattisia herroja. Sen verran hauskasta leffasta oli kuitenkin kyse, että kyllä ne aiemmatkin osat tulee varmasti hankittua ja oli todellinen ilo huomata, että Trejo osaa olla hauska ilman että se huumori luotaisiin vain siitä kuinka yrmeä hän on. Silti jotenkin tuntuu, että kolme elokuvallista samaa vitsiä on vähintään kaksi liikaa. Kuitenkin juuri Trejon ja Gloverin ansiosta jaksaa uskoa, että vaikka rimaa ei kenties ylitetäkään niin se putoaa ainoastaan varpaiden osuessa siihen ei polvien.

Hivenen kiintoisaa on se, että kaikki kolme Bad Ass-elokuvaa ohjannut Craig Moss on myös vastuussa ihan silkkaa moskaa olevista parodiaelokuvista Knocked Up Movie ja Breaking Wind, mutta miksi niitä katsoessa tekee mieli riistää oma henki heti Mossin jälkeen kun esimerkiksi tämä Bad Ass oli ihan hauska? Kenties siksi, että Bad Assissa sentään on hyvä idea käytettävissä ja esiintyjät jotka pystyvät sen toteuttamaan, kun taas Knocked Up ja Breaking Wind ovat Seltzer/Friedberg-jätösten tavoin elokuvateollisuuden nekrofiliaa.

Tähdet: ***

Bad Ass 2: Bad Asses (2014)

$
0
0
Sepä ei kauaa kestänyt ennen kuin pääsin jatkamaan Bad Ass-elokuvien parissa, kun sopivasti pari päivää edellisestä eli kolmannesta osasta kirjoitettuani ja ennen kuin ehdin sen tekstin julkaisemaan satuin kauppareissulla (hankin skeittilaudan) törmäämään sarjan kakkososaan. Vielä kun kyseisessä liikkeessä työskentelevä ystäväni pisti elokuvan alennukseen niin en mitenkään voinut kieltäytyä sen ostosta.
Niin ja tämä kakkososa on Bad Asses ymmärtääkseni koska ensimmäisessä heitä oli ainoastaan Trejo, mutta nyt lisäksi Glover.

Luumumehu sekä verenpainelääkkeet massuun ja myrtsi ikämies Frank (Danny Trejo) voi aloittaa uuden päivän ränsistyneellä nyrkkeilysalilla jossa koettaa auttaa slummialueen nuoria etenemään elämässään muuallekin kuin läheiseen katujengiin. Valitettavasti Frankin suojateista hän jolla olisi suurin potentiaali hyvään elämään on jo tunkenut nokkansa rikollisiin puuhiin ja tuleekin sitä kautta kohdanneeksi ikuisen unen, mikä saa Frankin tulistumaan ja osoittamaan ettei näille hoodeille ole huumekauppiailla asiaa. Tämä taas ei sovi argentiinalaisdiplomaatti Herreralle (Andrew Divoff) joka sattuu johtamaan sivubisneksenään kannattavaa kamakauppaa. Onneksi Frankin avuksi tulee yhtälailla kärttyisiä vanha pappa Bernie (Danny Glover) joka vatsavaivojensa ja pois nurmikoltani-sarjan valitusten välissä ehtii kurmoottamaan kaikkia jotka erehtyvät vähättelemään senioreiden kyvykkyyttä. On aika jauhaa purukumia ja kenkiä takapuolia, ja purukumi on jo loppunut, joten hitot mistään diplomaattisesta koskemattomuudesta.

Bad Asses on the Bayou oli alusta loppuun hyvin komediallinen, eikä tämä Bad Ass 2 myöskään välttele tietoista humoristisuutta, mutta alkupuoleltaan se on motiivien esittelyssään jokseenkin vakavamielinen jolloin pelkkää hauskuutusta hakevat saavat varautua hienoiseen asenteensa ojentamiseen. En oikein tiedä onko se hyvä asia sillä vaikka esimerkiksi sillä perustellaan oman käden oikeuden oikeutusta ja oli hienoa katsella Trejoa laskemassa suojustaan, niin vakavuus elokuvassa jossa on kaksi kärttyisää vanhusta vetämässä nuorempiaan pataan ja sekaan on heitetty enemmän iskulauseita kuin mitä yksikään pr-tiimi jaksaa kunnallisvaaleja varten keksiä aiheuttaa oikeastaan sen, että elokuva on vähän liian tavanomainen B-vigilanteleffa. Hauskahan tämä on ja Trejo/Glover-duo on taivaassa solmittu liitto, ja 30 minuutin kohdalla kun heistä sukeutuu järjestyksenpalauttajakaksikko alkaa läpänheitto muokkaamaan elokuvasta kevyempää joskaan ei silti pelkkää komediaa, mutta se ns. vakavampi osa saa Bad Ass kakkosen vaikuttamaan liiaksi tavalliselta 80-luvun kostoleffalta kuin sitä rakastavan piikittelevästi kunnioittavalta teokselta. Viihdyttävä tämä silti on, eikä taatusti tarkoitettukaan elokuvaksi jota pitäisi miettiä puhki.

Yllättävää ettei IMDb:ssä Bad Ass kakkosen connections-osiossa ole mainintaa viittauksesta Beverly Hills kyttään, sillä kohtauksessa jossa Frank ja Bernie tulevat yllätetyksi pahiksien varastossa tutkiessaan kontteja Bernie selvästikin selitykseksi improvisoi Axel Foleyn moottoriturpailua siitä, että olen se ja se ja älä sinä välitä mitä minä täällä teen, kutsu esimiehesi paikalle koska sitä ja tätä (se kohtaus jossa Foley väittää olevansa tullitarkastaja). Tilanne on kuitenkin toteutettu niin selkeänä referaattivitsinä, että sen huomioimatta jättäminen tuntuu oudolta.

Tähdet: ***

Alien Raiders - tappavat tunkeilijat (Alien Raiders, 2008)

$
0
0
Sulkeutumaisillaan olevaan ruokakauppaan saapuu muutama naamioitunut sekä aseistautunut henkilö jotka ensisilmäyksellä vaikuttaisivat tulleen ryöstöpuuhissa ja kuten usein näissä tapauksissa, syntyneet kuolonuhrit vaikuttavat ilmaantuvan joko paniikin seurauksena, silkasta vahingosta taikka halusta näyttää olevan tosissaan. Joskaan nämä ryöstäjät eivät saapuneet rahan saati vastaavan toivossa, vaan heidän mukaansa vaikka kukaan muu ei sitä huomaakaan on ihmisten joukkoon soluttautunut avaruusolentoja ja heidät on tapettava ennen kuin ihmisrotu vetelee viimeisiään.

Alien Raidersin teossa oli käytetty aika mainiota jippoa tuomaan realistisempia reaktioita näyttelijöiltä ja se oli se, että koska eräs hahmoista kantaa mukanaan videokameraa niin muille näyttelijöille ei ollut kerrottu sen kuvaavan oikeasti eikä olevan vain pelkkää rekvisiittaa. Tätä pidän tietenkin silkkana p*skapuheena koska jos näyttelijät eivät tienneet kameran oikeasti kuvaavan heitä niin he eivät varmasti olisi esiintyneet sille niin paljon ja siten, että puhuvat tuolle kameralle elokuvalle muka tärkeitä asioita kun todellisuudessa sille olisi tarttunut vain random shittiä josta olisi hyvällä säkällä saatu leikattua muun kaman sekaan ns. aitoja näyttelemisen ulkopuolelle jäänyttä esiintymistä joka on enemmän bloopers-kamaa kuin elokuvaan olennaisesti kuuluvaa. Täten tuon piilokameran mukana pito ei tuo joukkoon mitään muusta elokuvasta poikkeavaa. Tai no, paljon surkeampi kuvanlaatu, koska se on sitä real mccoyta. Onneksi se ns. found footage-osuus on vain pieni pisara meressä ja unohtuu heti alun jälkeen koska ei sillä ole mitään virkaa ja valtaosa elokuvasta on ihan normikuvausta.
Ei se mitään, sillä Alien Raidersin idea on hyvinkin mainio jossa mitä tässä oikeasti tapahtuu-pähkäily on alkupuolelle hyvin onnistuneesti esill, joskin ei vain ehkä esiintyjiltä olisi kaivannut vahvempaa eläytymistä jotta heihin uskoisi enemmän ja siten idea saisi arvoisensa kohtelun. Ainakin se kuinka esiintyjät ovat ns. tuntemattomia on tällaiselle wtf-elokuvalle plussaa siten, että heitä sekä esiintymismaneerejaan kohtaan ei ole ennakko-odotuksia. Voisivat he silti olla parempia. Alien Raiders on hieman kuin kömpelömpi ja vähemmän poliittinen Pahan kehä tungettuna rajoitettuun tilaan, mutta sen sijaan jotta näkisimme mitä päähenkilöt näkevät on tässä hyödynnetty samaa jippoa kuin Bill Paxtonin rikollisen pienelle huomiolle jääneessä esikoisohjauksessa Frailtyssa, jossa perheenisä kirvesmurhaa ihmisen muodossa olevia demoneja, mutta koska vain hän itse näkee ne ei katsoja voi tietää puhuuko mies totta ja olisi siten oikealla asialla. Siksi olikin surku, että Alien Raidersin kärsivällisyys riitti vain parikymmentä minuuttia ja sitten tuli jo ensimmäinen selvä merkki, että joo, eivät nämä tapetut mitään ihmisiä ole, kun olisi sitä voinut ainakin hieman kauemmin pitää katsoja miettimässä asiaa. Lisäksi vaikka onhan se ihan kivaa kuinka tahdotaan osoittaa kunnioitusta omille esikuville niin kun lähtötilanne oli tarpeeksi omanlainen oli ikävää nähdä, että selvittäessään kuka on mahdollinen ihminen ja kuka ei sorruttiin niin suoraan The Thing-lainaan (verellä testaus) jolloin Alien Raidersiin olisi ihan yhtä hyvin voinut leikata suoraan pätkä John Carpenterin elokuvasta. Idea joka sekoittaa Pahan kehän The Thingiin ja panttivankitarinaan on kyllä kaikesta huolimatta niin hyvä, että sen vuoksi antaa ehkä liiankin paljon anteeksi.

Joskin pakko myöntää, että oikeasti paras juttu Alien Raidersissa on se kun eräs henkilöistä paljastuu avaruusmörriäiseksi ja näyttää silloin Robert Z'Darilta:

Tähdet: **

Most Wanted (1997)

$
0
0
Most Wantedin on ohjannut myös Barb Wiresta vastannut David Hogan, joten SATA TÄHTEÄ!!!

Sotilas James (Keenen Ivory Wayans) ei suostunut ampumaan viatonta pikkulasta joten kollegat antoivat turpaan ja sotaoikeus tuomitsi hänet kuolemaan. Jep, reilu peli. Sitten kenraali Woodward (Jon Voight) auttaa väkisin Jamesin pakenemaan ja värvää hänet halusi tai ei salaiseen valtion antiterroristijärjestöön. Heti ensimmäisen salamurhakeikan aikana James saa huomata, että Woodward onkin pahis (jep, suuri yllätys samalla tavalla kuin vesi märkää, tuli poppaa) ja hän saa nyt paeta kaikkia ollen leimattu valtion viholliseksi numero yksi. Tai no, ehkäpä pikemminkin valtion vihollinen numero 2478. Tottakai viaton sivullinen, tohtori Victoria (Jill Hennessy) sattui kuvaamaan tapahtuman jonka perusteella James lavastettiin presidentin vaimon murhaajaksi ja nyt eripurainen pari saa hetken ajella hitaasti karkuun kunnes Victoria voidaan unohtaa koko loppuelokuvasta.
Okei, Woodwardilla on omia murhabisneksiä johon tarvitaan joku syylliseksi, mutta en oikein tajua miksi järjestää vastahakoinen vankilapako ammattisotilaalle, vaivautua ylipäätään esittämään värväävänsä hänet johonkin agenttiporukkaan ja sitten jo heti ensimmäisen tehtävän aikana lavastaa mies murhaajaksi, mutta tehdä se vieläpä siten että annetaan aikaa miettiä mitä tapahtui ja mahdollisuus puolustautua. Eikö olisi mielummin kannattanut käydä tappamassa joku randon pussihukka, raahata ruumis tapahtumapaikalle ja pistää ase käteen?
Ei?
Ei sitten.

Okei, minulla on kyllä tapanani katsella vähintäänkin hengeltään B-elokuvia, mutta siltikin ihmettelen miten koko ajan eteeni tulee teoksia jotka budjeteistaan riippumatta tuntuvat olleen kaupallisia floppeja. Tämäkin pökäle oli maksanut vaivaiset 25 miljoonaa dollaria ja silti takaisin oli tullut koko kierroksella vain 11. Ei se olisi ansainnut niin suurta tuottoa!
Kyseessä on kuin todella yksinkertaistettu versio jostain Enemy of Staten kaltaisista toimintaleffoista joissa on juuri se tyypillinen juonikuvio, että viaton mutta selviytyjäluonteinen vihollista fiksumpi henkilö joutuu lavastettuna pakenemaan valtion agenttipahiksia ja muka hengästyttävän vauhdin lopuksi hän saa jollain kukkaruukkuun piilotetulla mikrofonilla tai vastaavalla paljastettua pääpahiksen, joka jostain syystä ei aio käyttää vaikutusvaltaansa vapautuakseen vaan vetää muka yllätyksenä pyssyn esille ja nosturi murskaa hänet. Ja vaikka Most Wanted maksoikin vain 25 miljoonaa niin halpaelokuvan sijaan se oikeasti vertautuu helpommin niihin isompiin vastaaviin teoksiin jo pelkästään jo tähtikaartiltaan, joka ei nyt aivan yhtä paljon kukkaroa verota kuin Will Smith, mutta on silti sieltä sopivan tunnetusta päästä ja heitä nimiä on useita. Lisäksi toiminta on kuitenkin tehty tavanomaisen mukavan sujuvana, pyrkien olemaan isoa näyttämättä turkkilaiselta Tähtien Sodalta jolloin ei tästä tule automaattisesti mikään kengännauhatuote mieleen.
Ilmeisesti se kaikki raha käytettiinkin ammuskelukohtausten luomiseen koska esimerkiksi käsikirjoitukseen ei ainakaan fyffeä näköjään riittänyt. Keenen Ivoryn käsikirjoittajastatus tarkoitti varmasti sitä, että otetaan jo olemassa oleva tarina ja Keenen Ivory saa repiä osan sivuista pois. Ihan oikeasti, tämä vetää koko elokuvan tarinan vartissa läpi ja vielä pitäisi odottaa melkein 80 minuuttia lopputekstejä. Eihän näissä tämän tyylisissä elokuvissa hahmot muutenkaan ole mitään pohjattoman syviksi kirjoitettuja, mutta kyllä niissä aina sentään on etenkin päähenkilön osalta jonkinlaiset juuret mukana ja siten näemme aluksi jotain sellaista kuten sankari iloitsee perheensä kanssa, suutelee vaimoaan (tai lastaan, äitiään koiraansa, kahvinkeitintä) ja käy ostamassa sanomalehden ennen kuin action alkaa, mutta tässä hypätään suoraan sellaisen ylitse. Tuntuukin kuin levy olisi skipannut pari kappaletta, mutta ei, ei valitettavasti. Sen melkein voisi huomioida jonkinlaisena piikkinä tällaisten elokuvien kliseitä kohtaan ellei Most Wanted kuitenkin olisi pelkkä kasa pinnallisuuksia, nyt vain tiivistettynä kuin appelsiinien sijaan vitamiinitablein nauttiminen. Saaden kylläkin aika hillittömän ripulin peräänsä. No, on siinä muutama sujuva ammuskelukohtaus ja pari kivaa räjähdystä.

Wayansin klaani on suuren suuri, mutta sitä ei huomaisi jos sisaruksilla ei osattuisi olemaan eri etunimet sillä kaikki tuntuvat näyttävän samalta ja mikä oudointa, näyttelevänkin samalla tavalla. Most Wanted on kuitenkin heistä Keenen Ivoryn tähdittämä/kirjoittama toimintaelokuva ja se eroaa esimerkiksi Damonin Bulletproofista olemalla... öö... eri vuodelta? Yleisesti ottaen voisi melkein sanoa, että ainakin mitä tulee Wayansien elokuviin voi valitettavan usean niistä sekoittaa keskenään huomaamatta eroa... edes Wayansissa.
Elokuvan suurin tahaton (mutta esittäjänsä puolesta varmasti tahallinen) koomisuus tulee kuitenkin John Voighilta joka ilmeisesti uskoi tulleensa palkatuksi Fakta Hommaan.

Jonkinlaista lisähuomiota Most Wanted sai vuosia myöhemmin kun Myytinmurtajissa koetettiin tehdä elokuvassa esitettyjä jääluoteja.
Joo, ei siitäkään tullut mitään.

Tähdet: *


Who is Cletis Tout? (2001)

$
0
0
Ammattitappaja ja intohimoinen leffafani Critical Jim (Tim Allen) on palkattu etsimään mies nimeltä Cletis Tout jonka uskotaan olevan yhtä kuin Finch (Christian Slater) ja hänet löydettyään jää aikaa tapettavaksi kun odotetaan tehtävän antanutta henkilöä paikalle. Siinä välissä Cletis voikin kertoa tarinansa siitä miten tähän pisteeeseen päädyttiin ja tokihan se Critical Jimille kelpaa, sillä tämähän on kuin elokuvan käsikirjoitusta lukisi ja leffafanille se on fantsua. Joskus kauan kauan sitten tapahtui timanttiryöstö jonka saalis katosi ja vuosia myöhemmin Finchin viettäessä aikaa vankilassa hän oli junailemassa pakoa timanttivaras Tobiasille (Richard Dreyfuss) jonka varastamaa saalista ei koskaan löydetty. Liekö hän siis se aiemmin nähty timanttivaras, hmm...? Tobiasin mukana vankilasta pakenee myös Finch itse, mutta se nyt on sivuseikka sillä seuraavaksi Finch kertoo oikeasta Cletis Toutista (Danny Lima), niljakkaasta paparazzista joka kuvasi mafiapomon tekemän raiskausmurhan ja koetti kiristää videollaan, tullen siten mafiosojen tappamaksi. Critical Jim hieman kyseenalaistaa Finchin kertojakykyjä hänen vaihtaessa takaumakertomukseen kesken toisen takaumakertomuksen. Tässä vaiheessa Cletis yhdistiyi Finchiin siten, että pakomatkalle tarvittiin uusi henkilöllisyys ja se nyt sattui olemaan Cletisin, mikä tietenkin rupesi aiheuttamaan ongelmia kun mafiosot saivat tietoonsa kuinka jo tappamansa Cletis Tout olikin taas elossa. "Uskomatonta! Lukemattomia ihmisiä kuolee joka päivä, mutta minä valitsen ainoan vainaan, jonka kaikki haluavat tappaa."
Nyt pitää tietenkin heittää joukkoon Finchin romantiikan kohde joka on Tobiasin tytär (Portia De Rossi), vankilan muurien taakse piilotettu timanttisaalis, drag queen (RuPaul) koska hei miksipä ei, korruptoituneet kytät ja mitä vielä jotta saadaan aikaiseksi se muka hämäävän koukeroinen jännityselokuva jossa koukerot ovat aika irrallisia lankoja rutiinitarinan päällä. Finchin onneksi Critical Jim on nimenomaan vanhojen elokuvien ystävä ja haluaa nähdä tarinoilla onnellisen lopun, mutta sellainenhan ei synny ammattitappajan tehdessä se mistä maksetaan.

Olisi liioittelua sanoa, että noin 16 vuotta sitten olisin odottanut innoissani tätä elokuvaa, mutta tiesin kuitenkin katsovani sen jo pelkästään koska pidin Christian Slaterista, Richard Dreyfussista ja jopa Tim Allenista, jonka siirtyminen rikoselokuvan puolelle olikin se kiinnostavin seikka Cletis Toutissa. Se kun ei ole mitenkään harvinaista, että jopa heikommat koomikot siirtyvät ns. vakavamman elokuvan pariin suotuisammin kuin draamanäyttelijät komediaan (jep, puhun juuri sinusta Robert De Niro) ja siksi uskoin myös Allenin istuvan hyvin tällaiseen elokuvaan, joka trailerinsa perusteella vaikutti kovastikin Get Shortyn kaltaiselta huumoriviritteiseltä rikoselokuvalta. Vielä kun Cletis Tout pyrki ei aivan niin vähääkään tarantinomaiseen popkulttuuripuhedialogiin vaikutti se aika osuvalta valinnalta koomikon siirtymävaiheeksi pois turva-alueeltaan. No, ei se kovin hyvä siirto tainnut olla kun yhdeksän miljoonan budjetista saatiin takaisin vain päälle 200 tuhatta ja kun vieläpä seuraavan vuoden vielä turvallisemman oloinen saman lajityypin elokuva Big Trouble (jonka muuten ohjasi Get Shortyn Barry Sonnenfeld) sekin floppasi pahasti ei Allen enää ole sittemmin pahemmin draaman puolella vieraillut, edes osittain tällaisten komediaan kallistuvien sellaisten. Onhan siellä toki Redbelt, mutta sellainen on pisara olen koira ja siksi hassu-elokuvien joukossa. Cletis Tout ei kylläkään ole kovin kummoinen elokuva, mutta ei kyllä niin surkeakaan kuin mitä sen annetaan ymmärtää olevan ja sinänsä onkin sääli, että parin kehnon kokemuksen perusteella Allen selvästikin rupesi välttelemään pieniäkin riskejä ja samanlainen surku on se kuinka Cletis Toutin romahdus näytti tappaneen ohjaajakirjoittaja Chris Ver Wielin elokuvauran alkuunsa, vaikka onnekseen hän onkin näemmä onnistunut lyömään läpi kirjailijana. Cletis Toutissa kun on potentiaalia ja hyvääkin ideaa mukana ainakin sen verran ettei sitä pitäisi pystyä käyttämään varoittavana esimerkkinä. Cletis Toutilla tosin on pari ikävää ongelmaa niskoillaan ja toinen niistä on ajankohta jonka vuoksi se ei enää ehtinyt kunnolla ratsastamaan tarantinotrendin seassa myyden itseään naamioituneena, mutta se ei myöskään ilmestynyt tarpeeksi kaukana jotta se pystyisi välttämään vertailut ja nyt se ilmaantui juuri siinä vaiheessa kun katsojat olivat jo huomanneet kuinka moni elokuva koetti hyödyntää Pulp Fiction-trendiä eivätkä he siten enää menneet lankaan, vaan pikemminkin suuttuivat aiempien harhautusten vuoksi. Ikävämpi ongelma on kuitenkin se, että vaikka Cletis Tout sisältää vaadittavat määrät nokkelahenkistä puheliaisuutta yhdistettynä väkivallan tunteeseen niin se ei missään vaiheessa nouse kunnolla jaloilleen ja vaikuta rohkeasti omalta itseltään, vaan kyseessä on kuin ihan kiva kunnianosoitus esikuvalleen, mutta juuri pelkkänä ihan kivana olo aiheuttaa liiaksi halun katsoa se ns. alkuperäinen kopion sijaan. Kyllä jos esikuvat ovat kovia niin pitäisi olla rohkeutta olla itsekin sellainen eikä tyytyä piirtelemään leivinpaperin läpi, koska vaikka lopputulos voi olla kuten tässä tapauksessa varsin miellyttävää, niin se ei ole laisinkaan omaperäistä. Ja jos teksti taikka ideat eivät ole tarpeeksi voimakkaita olisi sitten ohjaajan sekä näyttelijöiden tehtävänä osoittaa kuinka jo keksitty pyörä pystyy pyörimään sutjakkaasti eikä vain tyytyä olettamaan muutaman popkulttuuriviittauksen ja pistoolilla osoittelun olevan avain menestykseen.
No, mukana on kuitenkin ihan mukavissa määrin aika yksinkertaista mutta myös välillä ihan hauskaa leffapuhetta, hieman yritystä olla tarinaltaan kiinnostava ja esiintyjä joka edes hieman koettaa irtaantua imagostaan, mutta kyllä Cletis Tout olisi tarvinnut jotain Shane Blackia avukseen jotta ne enpä olisi uskonut-temput olisi viety loppuun saakka pelkän varpaan kastelun sijaan. On Cletis Tout kuitenkin ihan mukavahenkistä kevyttä rikoskomediaa jossa suuri peukku pitää antaa musiikille jossa on ajoittain samanlaista romanttista fiilistä kuin Max Steinerin sävellyksissä. Kyseessä onkin Randy Edelman jonka musiikissa on usein sellaista vanhan ajan hempeyttä.

Tähdet: **

Viimeinen partiopoika (The Last Boy Scout, 1991)

$
0
0
Entinen poliitikkojen turvamies sekä kansallissankari ja nykyinen alkoholisoitunut itsetuhoinen asennevammainen yksityisetsivä Joe Hallenbeck (Bruce Willis) saa toimeksiannon suojella ns. eksoottista tanssijaa Corya (Halle Berry) koska hän joku uhkaa häntä. No, joku vei uhkauksensa murhaan saakka ja nyt Hallenebeck joutuu vastentahtoisesti työskentelemään Coryn poikaystävän, entinen jalkapallosuuruuden ja nykyisen kokkelipään Jimmy Dixin (Damon Wayans) kanssa yhteistyössä selvittääkseen miksi ja kuka Coryn tappoi. Edessä on jalkapalloa (ts. hand egg), ahneita rosvoparoneja, tuhma senaattori, pommiattentaatti, huumeita, kuollut orava, kuorma-autolasteittain kyynistä pottuilua ja Joe tekee parhaansa mokatakseen sekä oman että perheensä elämän koska on tarinan sankari.

Muistan että kun Viimeinen partiopoika ilmestyi niin sitä pidettiin jonkinasteisena floppina koska se ei osoittautunutkaan Die Hardien kaltaiseksi kaupalliseksi menestyselokuvaksi ja aika moni tuntui hieman närkästyneen vääränlaisen ennakkoasenteensa vuoksi siitä, että Bruce Willis ei ollutkaan John McClane. Mikä ainakin osittain tuntui olevan jotenkin ymmärrettävä oletus koska Willisin hahmo Viimeisessä partiopojassa oli McClanen tavoin nenäkkäästi vitsaileva "kyttä". Ilmeisesti ongelma oli siinä, että kun McClane oli näsäviisas mutta reilu toimintasankari niin Joe Hallenbeck oli näsäviisas toimintasankari joka ei nyt kovin sankarillinen ollut vaan pikemmin pohjamutia raapiva v*ttuileva mulkero joka saapuessaan vierailulle ohjattaisiin aika nopeasti takaisin ovesta ulos. Pieni pottuilu käy, mutta tyyppi joka iskee vain kun olet jo maassa ei niinkään ja se ei sitten ehkä kaikkien mieleen ollut. Mikä onkin sitten huvittavaa, että  jos joku kerran oletti Hallenbeckin olevan McClane niin hetkeä myöhemmin McClane olikin Hallenbeck ja se oli nyt kaikkien mielestä ok kun tittelinä oli Die Hard 3. Sen elokuvan kärttyisä alkkiskyttä kun oli pikemminkin jatkoa Viimeiselle partiopojalle kuin Die Hardille ja jos Viimeinen partiopoika olisikin ilmestynyt Die Hard kolmosen jälkeen ei hahmon luonne olisi enää varmastikaan ollut yhtä vieraannuttava koska enää ei oltaisi odotettu vain jippijaijei sukurutsaaja-sankaria. Ilmeisesti se kuinka elokuvasta tulleen Die Hard-imagon ohella esillä oli tieto siitä kuinka Shane Black oli netonnut käsikirjoituksesta siihen asti suurimman koskaan maksetun summan ei ollut hyvästä koska sellaiseen ei ilmeisesti ollut totuttu ja moni saattoi ajatella, että mistä tässä niin paljon maksettiin ja kuka toi on muka olevinaan, ihan tavallisen kyttäleffanhan se kirjoitti. Myöhemmin Long Kiss Goodnightin kohdalla muuten koettiin sama negatiivinen käsikirjoitus kautta raha-ongelma ja silloinkin kirjoittajana oli Shane Black. Joten väärät odotukset pääosaesittäjän hahmon, elokuvan tyylin ja käsikirjoituksen suhteen varmasti olivat omiaan aiheuttamaan monille kielteisen reaktion aivan omaa syytään, sillä ihan jo pelkästään tekstin suhteen Viimeinen partiopoika sisälsi silloin kulman takaa kurkistavan Quentin Tarantinon Reservoir Dogsin tavoin terävintä puhetta mitä kuvitella saattoi elokuvaksi tehdä ja vielä tänäänkin katsoessa aika harva leffa pystyy samanlaineen onnistuneeseen sarjatulidalogiin mitä Viimeinen partiopoika tarjoilee. Aina välillä visuaalisesti rikkaiden elokuvien kohdalla tulee todettua, että tästä voisi jokaisen kuvan kehystää tauluksi seinälle ja samanlainen ajatus kuvaa myos Viimeistä partiopoikaa jossa sen voisi tehdä tekstille. Tietenkin koska kaikki mitä elokuvassa sanotaan on enemmän tai vähemmän pottuilua vaatii se myös ymmärtystä osakseen, että nyt ei puhuta teoksesta jossa hyvä dialogi tarkoittaa sydänsuruilla Oscareille nousua taikka väittelyä jossa puhutaan korruptoitunut poliitikko pussiin vaan David Mametia sarjakuvamaisemmassa muodossa, jolloin Viimeinen partiopoika on melkein kuin jokin roast-tapahtuma jossa katsojan on osattava ottaa roiskeita päälleen koska nyt on liattava käsiään. Se ei siis ole miellyttävää vaan miten kehtaat?-kirjoitusta. Ilman Blackin tekstiä Viimeinen partiopoika olisikin vain tavallinen kyttäelokuva, mutta nyt se on sanojensa kuljettamama hemmetin hyvä kyttäelokuva ja aina kun ihmetellään, että miksi erikoistehosteisiin pistetään niin paljon rahaa mutta käsikirjoitukseen ei on Viimeinen partiopoika hyvä esimerkki siitä, että kyllä niistä sanoista kannattaisikin maksaa koska silloin voi saada jotain joka nostaa arkisen tarinan uudelleenkeksityksi pyöräksi. Tosin sitten nuristaan kun jollekin maksetaan runsaasti käsikirjoituksesta, että mikään ei ole hyvä. Tässä kuitenkin on huomautus siitä, että vaikka Viimeinen partiopoika ei menestynytkään odotetusti ja teko oli varsin ongelmallista niin käsikirjoittajien palkkioiden tulisi olla enemmän verrattavissa elokuvatähtien lompakon täytteisiin ja katsojien pitäisi ymmärtää valita elokuviaan nähtäväksi muistakin syistä kuin siksi, että kannessa on Tom Cruisen naama. Viimeinen partiopoika on Blackin ansiosta paljon parempi kuin mitä se olisi vain Willisin ja Tony Scottin ansiosta, joten kyllä hänen käsikirjoituksestaan oli syytäkin maksaa.
Olikin siksi hivenen yllättävää oppia, että elokuvan kuvaukset olivat myrskyisät ja Tony Scott inhosi Viimeisen partiopojan tekoa. Joskin ihan syystä sillä Black pakotettiin tuottaja Joel Silverin vaatimuksesta kirjoittamaan osa sisällöstä uudestaan ja nyt pistääkin mietityttämään että kuinkahan erilainen elokuva olisi ollut alkuperäisellä tekstillään. Ymmärtääkseni sävy oli tummempi, mutta merkittävimmät muutokset olivat jotkut juonikäänteet kuten pääpahiksen vaihtuminen ja Die Hardiin yhdistämisen pelon vuoksi Hallenbeckin vaimon osuuden vähentäminen, jolloin oletan ainakin nasevan dialogin pysyneen pitkälti samana. Joskin käsikirjoituksen uudelleenkirjoittaminen ei näemmä ollut ainoa asia joka sai Scottin vihaiseksi koska Silver oli Willis kainalossaan ruvennut omimaan elokuvaa itselleen ja lopullisen leikkauksenkin Silver junaili pois Scottilta. Eivätkä tulehdusarvot siihen loppuneet sillä mitä ilmeisemmin säveltäjä Michael Kamen oli yhtälailla vastahakoinen elokuvan suhteen ja teki työnsä vain velvollisuudesta kun toisaalla Willis ja Damon Wayans tuskin kestivät toistensa naamoja. Joten se kuinka vielä elokuvan ilmestyessä riidoista tietämättömät katsojat keskittyivät nurisemaan siitä kuinka Viimeinen partiopoika oli liian ilkeä, väkivaltainen ja sen käsikirjoittajalle maksettiin liikaa ei elokuvan kädenlämpöinen vastaanotto varmasti ollut yllätys sen tekijöille joista moni tuntui vain haluavan unohtaa sen ja jos sisäiset riidat olisivat olleet ulkopuolistenkin tiedossa olisi se varmasti entisestään heikentänyt tulosta. Minulle tämä kaikki oli hienoinen yllätys, koska okei, uskon Willisin ja Wayansin inhonneen toisiaan ja uskon samoin tapahtuneen Scottin ja Silverin välillä, mutta ensimmäisen osalta sitä ei mielestäni näe elokuvasta negatiivisena ilmentymänä koska heidän roolihahmonsa eivät muutoinkaan enimmäkseen siedä toisiaan, jolloin kameroiden takainen asenne taisi vain vahvistaa edessä olevaa ja sinne kuulunutta asennetta. Ja mitä jälkimmäiseen tulee niin hei, sehän on Tony Scott ja Joel Silver, kaksi ihmistä joilla oli tiettävästi vahvat mielipiteet ja Silver tunnetusti toistuvasti päällepäsmäröi tuottamiaan elokuvia joten mitä uutta siinä oli. Apulaisohjaaja James Skotchdopole tuntuikin aika hyvin tiivistävän sen mikä oli ongelmana Viimeisen partiopojan tekemisessä: “Bruce was at the height of his stardom, so was Joel, so was Tony and so was Shane. There were a lot of people who had a lot of opinions about what to do. There were some heated, early-Nineties, testosterone charged personalities on the line. It was a ‘charged environment’, shall we say.”
Mielenkiintoista on se, että Black on aina elokuvissaan vaikuttanut tekijältä joka on parhaimmillaan mitä vapaammin hän saa toteuttaa itseään, minkä vuoksi esimerkiksi Kiss Kiss Bang Bang oli ehdottomasti enemmän vapautuneen tuntuinen kuin varmasti tiukemmassa painiotteessa tehty Iron Man 3 ja koska tekstinsä puolesta Viimeinen partiopoika on kuin malliesimerkki Blackista niin millainen se olisi saattanut olla toisenlaisissa olosuhteissa. Ehkä siksi muutokset olivatkin tarpeellisia ohjaamaan kulkua?
Williskin oli ehkä tarpeettoman väkisin vaatinut elokuvaan muutoksia jotta se ei vahingossakaan muistuttaisi ideoiltaan Die Hardeja ja siksi uralla edessä olikin enää vain kourallinen paniikinomaisia paluita John McClaneksi koska halutaan kokea jotain erilaista. Siis ihan oikeasti, siellä on tulossa Len Wisemanin ohjastamana Die Hard Year One, joka on olevinaan origin story.
Siis mitä hemmettiä, kertooko se McClanesta poliisiopistossa jossa radioaktiviinen hämähäkki puree häntä? Antakaa McClanen jo kuolla. Wiseman tunnetusti ohjasi Die Hardeista parhaimman, eli 4.0:n, joten ainakin odotettavissa on silkkaa p*skaa.
No mutta kuitenkin, ongelmia tai ei on Viimeinen partiopoika syyttä vieroksuttu toimintaelokuva, sillä se kulkee samperin tehokkaasti niin sekä kuvan kuin tekstinsä ansiosta ja Willis on kuin kotonaan yltiökyynisen mulkerosankarin roolissa, joten te jotka elokuvasta pidätte - ja tiedän teitä olevan runsaasti - teitte oikean valinnan. Te otitte George Carlinin ja Bill Hicksin Ismo Leikolan sijaan ja siksi minä nostan hattua.

Se tosin on mainittava, että jälleen kerran näemme kuinka tieto lisää tuskaa ja nyt kun tietää mitä tietää niin sitä ei voi olla tiettyjä kohtauksia katsoessaan miettimättä, että ehkä tässä tulee liiaksi esille peruuuttaminen, tietyn yhteneväisyyden välttely ja vaikka Willisin ja Wayansin välien kireys saattoi auttaakin heidän hahmojensa epäluottamuksen vahvistamisessa niin tilanteissa joiden heidän tulisi lähentyä se piti hahmot edelleen kaukana toisistaan. Hetkinä kun voin olla miettimättä sellaisia on Viimeinen partiopoika mielestäni Tony Scottin parhaimmistoa ja jopa etsiessäni ongelmakohtia on se loistoesimerkki siitä etteivät kaikki pulmalliset elokuvatuotannot johda Highlander kakkoseen. Se tosin häiritsee hieman, että moni idea tuntui kulkevan turhan samoilla linjoilla Tappavan aseen kanssa. Enkä nyt tarkoita vain riitaisaa pääparia vaan esimerkiksi myös sitä kuinka Taylor Negronin esittämä pääpahiksen oikea käsi on oikeastaan ihan sama hahmo kuin Tappavassa aseessa ollut Gary Buseyn esittämä pääpahiksen oikea käsi aina käyttäytymisestä kohtalokseen koituvaan loppukahakkaan saakka.
Ja koska mitä ilmeisemmin alkuperäistä tarinaa oli pidetty liian synkkä niin seikka missä uskon peruutetun oli hahmojen saadessa jonkinlainen synninpäästö, eikä siten Hallenbeckin pohjamutiin vajonnut elämä ollut lopussa enää laisinkaan huono, kun taas Dixin narkkauskin ravistetaan pois kuin puhaltaen pipi sormesta.

Tässä elokuvassa soi ns. yhden hitin ihmeeksi luokiteltavan Boys Don's Cry-yhtyeen I Wanna Be a Cowboy ja tykästyin kovasti kappaleeseen sen kuullessani, mutta vaikka kuinka koetin löytää kappaletta fyysisenä levytyksenä ei onni ollut myötä. Kesti aina vuoden 2002 Grand Theft Auto Vice City-peliin ja siitä julkaistuun vol 4-soundtrackiin saakka ennen kuin kyseisen biisin itselleni sain ja sitten se onkin soinut hyvin ahkerasti.

Pienessä sanattomassa pahis #38-roolista voi nähdä James Gandolfinin joka ilmeisesti mitättömästä roolistaan huolimatta teki vaikutuksen Scottiin, koska vaikka ei pääosia hänen elokuvistaan saanutkaan niin näytteli kuitenkin hänen ohjauksessaan vielä kolmasti (True Romance, Purppuravyöhyke ja Kaappaus metrossa).
Onkin aina hauska nähdä tulevien suurien tähtien ennen-rooleja kuten vaikkapa Billy Bob Thorntonin rivipahisrooli Steven Seagalin elokuvassa Vaarallisella alueella taikka Kevin Spaceyn viiksimies Richard Pryorin/Gene Wilderin Syyttömissä silminnäkijöissä:

Tähdet: ***

Adam West 1928 - 2017

Deep Fear (Unearthed, 2007)

$
0
0
Tankkiauto on mennyt mukkelis makkelis ja katkaissut ainoan tien tapahtumapaikkana olevaan syrjäkylään, jonka toiminnan kannalta säiliöissä mukana ollut diesel olisi ollut kovin tärkeää (ts. sähköt rupeavat sakkaamaan). Jumiin ovat jääneet muun muassa neuvokas traumatisoitunut sheriffi (Emmanuelle Vaugier), töykeä karjaparoni (M.C. Gailey), extremearkeologi (Luke Goss), muutama rutiiniuhri ja tietenkin se nenäkäs cityjuppi (Charlie Murphy) joka on saapunut paikalle koska hei, miksipä ei. Ihan oikeasti, hän vain on elokuvan alussa ajanut paikalle eikä enää pääse onnettomuuden vuoksi pois, joskaan mitään syytä sille miksi hän siellä on ei anneta, ainoastaan maininta, että hänen pitää päästä kaupunkiin joka on suunnasssa josta hän saapui. Hän on siellä koska muuten maaseudulla ei olisi katsokaa, olen kaupungista joten minulla on rahaa ja kello ja kallis puku-ihmistä. No kuitenkin, tankkiauto-onnettomuuden aiheutti muinainen mörökölli ja extremearkeologi on paikalla koska aikoo lahdata sen. Sitten saapuu yö ja pimeys ettei tarvitse kaikkea rahaa kuluttaa tapahtumien näyttämiseen.

Rutiinihahmoilla ja -käänteillä tehty hirviö on irti-kauhistelu (ts. Alien-apinointi) joka käyttää pimeyttä vain piilottaakseen ei auttaakseen.

Charlie Murphy oli ihan ymmärrettävästi elokuvan koomisista lausahduksista vastannut henkilö, mutta ajoittain tuntui siltä kuin hän olisi esiintynyt kauhuelokuvan sijaan Chappelle's Shown Player Hater-sketsissä.

Tähdet: **

Officer Down (2013)

$
0
0
Entinen paha kyttä David (Stephen Dorff) korjasi asenteensa kun meinasi työnsä ohessa kuolla, mutta nyt kun mies joka hänen henkensä pelasti saapuu pyytämään apua pysäyttääkseen strippareita raiskaavan Loguen (Walton Goggins) alkavat Davidin entiset väkivaltaiset lain ulkopuoliset tavat nousta jälleen pinnalle. Omaa perhettään ajatellessaan David ottaakin tuomarin oikeudet ja tuomio on kuolema. Ongelmien määrä vain kasvaa tästä kun ilmenee, että Logue oli itsekin poliisi ja David määrätään tutkimaan tapausta joka tuo mukanaan enemmänkin läheisiä yllätyksiä.

Tarina pahat tapansa jättäneestä henkilöstä joka koettaa saada jotain hyvää aikaiseksi, mutta tulee vedetyksi takaisin pimeyteen on ihan hyvä, mutta ei tämä kyllä mikään Eastwoodin Armoton ole vaikka aika samanlaisia teemoja hyödyntääkin (maksullinen nainen kokee väkivaltaa, entinen pyssysankari houkutellaan kostamaan, etc.). Hivenen rasittavaksi kun kävi se, että okei David on parantanut tapansa ja ymmärrettävästi hän ei siis enää ummista silmiään kun joku muu tekee pahaa, mutta ensinnäkään miehen historiasta ei oikeastaan esitetä mitään kovin ihmeellistä mikä aiheuttaisi sellaisen katumuksen tunteen jonka vuoksi hän on valmis tuhoamaan itsensä saadakseen vapautuksen. Kävit siis strippibaarissa ja joit viinaa? Pyh! sehän on normaalia kansakouluopettajan arkea, ei mitään syöksyä pedon kitaan. Enemmän painotetaan sitä kuinka hän näkee naisuhreissa oman tyttärensä ja kun kahden eri sarjaraiskaajatapauksen syypää esitetään olevan kyttä niin tottakai sillä luodaan sitä samaistumista ja syyllisyyttä, mutta ehkei sitä olisi tarvinnut niin väkisin vääntää rautalangasta. Mikä tulee vielä vahvemmin esille kun paha kyttä jonka David tappaa on perhettään myöten vain peilikuva osoittamassa, että jokaisessa meissä on pimeä/valoisa puolemme ja David onkin jahtaamansa henkilö (ei jakomielitautisena, vaan vertailukohtana). Toki toiseen tapaukseen liittyy elokuvan yllätys, mutta siihen mennessä on David jo tehnyt ratkaisunsa.

Officer Downissa on varsin hyvä näyttelijäkaarti joista etenkin sivuosaesiintyjät (mm. James Woods ja Stephen Lang) ovat nostamassa elokuvaa hetkittäin rutiininomaisen kyttäjännärin keskitasolle, muutoin ajatukseksi jäisikin vain no, olisi se voinut olla huonompikin/parempikin. Ainakin mahdollisuuksia parempaan olisi ollut etenkin siinä vaiheessa kun David pistetään tutkimaan poliisimurhaa jonka hän itse suoritti ja sillä luodaan aika mainiota kumpikuja-asetelmaa. Joskin tässä tapauksessa vaikuttaisi siltä, että koska esimerkiksi hahmojen motiivit jätetään raakileiksi olisi kannattanut jättää se toinen puolisko kokonaan väliin sen ollessa jo liiankin haasteellista tämän elokuvan toteutettavaksi. Etenkin kun Officer Down koettaa olla tosi ovela siinä, että etsitty Logue tutkikin Davidin korruptoituneisuutta, mutta vaiheessa sitä ajattelee tämän tulevan hieman liian myöhään mukaan ja että nyt vaadittaisin kyllä vähän enemmän voimaa ohjaukseen sekä pääosaan. Se tosin unohtuu koska loppuratkaisu on pelkkää ammuskelua joka kuittaa kaiken. Olisikin hienoa nähdä mitä tästä saataisiin aikaiseksi jos tekijäporukka olisi kauttaaltaan James Woodsin tasoa ja olisi ymmärretty ettei ihan kaikkien hahmojen kohdalla tehdä paljastusta heidän olevan pahoja, ainoastaan heidän joiden kuuluukin. Kannen teksti "kerran paha poliisi, aina paha poliisi" kun sopii ammattiaan lukuunottamatta tarpeettoman moneen henkilöön. Toisin sanoen Officer Down olisi kaivannut vain hivenen lisää aikaa sen teroittamiseen. Tästä huolimatta on todettava, että vielä uransa alkupuolella oleva ohjaaja Brian A Miller on nimi joka kannattaa huomioida, koska elokuvassaan on sen verran paljon hyviä hetkiä ja ideoita, että paremmalla keskittyneisyydellä olisi edessä loistava tulevaisuus. Hei, olenko puhunut tarpeeksi ympäripyöreästi?

Välillä sitä tulee miettineeksi, että miksiköhän Stephen Dorff ei koskaan oikein kunnolla lyönyt läpi ja noussut isoksi tähdeksi, mutta sitten kun hänet näkee oikeastaan missä tahansa elokuvassa ymmärtää miksi. Dorffissa on paljon samaa kuin Christian Slaterissa, sellainen sopivan kaunis ja komea sekä hiukan kapinallista henkeä, jääden mieleen näyttelijänä joka varmaan jossain vaiheessa vetää sen sielua täristyttävän roolisuorituksen tai ainakin tekee oman kesähittinsä joka muistetaan vielä tulevaisuudessakin tosi tehokkaana jyränä, eikä siten Dorff olisi ainoastaan aika coolin oloinen dude joka ei koskaan oikein lyönyt läpi (jep, jopa Bladesta huolimatta). Kuitenkin samoin kuten Slaterissa on Dorffista jotain aika ärsyttävän ylimielistä, aivan kuin alussa saatu suosio olisi tullut liian nopeasti ja kehut nousseet hattuun, mikä sitten on jäänyt aika vahvasti leimaavaksi asenteeksi josta pitäisi päästä eroon jotta se odotettu vaikuttava monipuolinen näyttelijä pääsisi esille. Tulen kyllä vastaisuudessakin katsoneeksi Dorffin leffoja, koska onhan hänessä asennetta, mutta ihan oikeasti, jätä sieltä douchebagismi vähemmälle.

Tähdet: ***

Get off my lawn!

$
0
0
En ole pitänyt kunnollista kirjaa viimeaikaisista elokuvahankinnoista, enkä nyt oikein niiden vuoksi viitsisi ruveta penkomaan tajuntani syvimpiä onkaloita joten päätin esitellä kuvia shitistä joka tavalla tai toisella kutkutti mielihyväkeskustani, mutta ei aivan niin paljoa jotta olisin vaivautunut maksamaan pölynkerääjistä. Tämä siis ihmiseltä joka tovi sitten osti itselleen skeittilaudan vaikka ei ole harrastanut lajia vuosiin. Sanooko Skeittijengi jotain? Jep, suunnilleen niin kauan sitten.
Seuraavan melkein ostin. Koska hei, Clint.
Vaikka nämä aurinkolasit pukivatkin minua erinomaisesti, en katsonut olevani niiden arvoinen. Tulee mieleen joku Dame Edna.
Lopuksi kuva leikkauksen jälkeisestä vatsasaumastani

Näiden kuvien taustalla soi
Kraftwerk - The Man Machine

The Dead (2010)

$
0
0
Zombie-epidemia on hallitsemattomasti leviämässä Afrikassa jolloin ihmisiä pyritään evakuoimaan maasta parhaimman mukaan ja luonnollisesti sillä viitataan pääosin ihmisiin jotka ovat vähintään ylempää keskiluokkaa. Yksi rahtikoneista putoaa ja ainoana henkijääneenä rannalle huuhtoutuu palkkasotilas Murphy (Rob Freeman), jolla on edessään vaivalloinen matka ulos maasta josta jo koetti poistua. Zombiet laahustavat ehkä hitaasti, mutta eivät väsy milloinkaan ja jos ne eivät saa Murphya hengiltä niin kenties savanni sen tekee.

Yksi asia joka on pitänyt ottaa jo vuosia zombie-elokuvien kohdalla pikemminkin varoituksena kuin kehuna on se kanteen iskettu maininta siitä kuinka nyt taas on tarjolla paras ja innovatiivisien zompparileffa sitten koskaan ja silti kyseessä onkin jälleen kerran Night of the Living Dead, mutta vähäisemmällä ajatuksella. Paljon, paljon vähäisemmällä. Aivan kuin tekijät itse olisivat eläviä kuolleita joita on jo ammuttu päähän. The Deadin kannessa on myös tällaista hehkutusta ja olisin sivuuttanut sen täysin jos en olisi vilkaissut jotain making of-pätkää jossa kerrottiin The Deadin kohtaamista ongelmista ja niiden voittamisesta. Rahaa ei ollut ja siitäkin vähästä oli annettava osa paikallisille viranomaisille jotta mitään ikävää ei sattuisi (ts. suojeluraha) ja koska varaa ei ollut niin zombiemaskeerauksien määrää vähennettiin palkkaamalla ihmisiä joilta oli raajoja amputoitu joita kuvauspaikkana toimivalla alueella oli valitettavankin paljon tarjolla. Kamat katosivat, malaria iski, kohdattiin rosvoja jotka jättivät heidät rauhaan koska luulivat leikkiaseiden perusteella näyttelijöiden olleen jonkinlainen jengi ja sitten he auttoivat kuvauksissa. Armeija epäili kuvausporukan olevan terroristeja uhkaamassa presidenttiä, kuvauspäivät venyivät ja venyivät eikä rahaa ollut edelleenkään, etc. The Dead kuuluu elokuviin joiden kohdalla (indie)elokuvanteon raadollinen todellisuus on sen verran kiehtovaa, että se saattaa helposti häivyttää itse elokuvan taka-alalle ja mielelläni lukisinkin The Deadin teosta kertovan kirjan Surviving the Dead.
Tämä nyt ei saanut minua automaattisesti uskomaan The Deadin olevan elokuvana kehujensa arvoinen, mutta se sai kiinnostumaan siitä sen verran, että halusin nähdä voitaisiinko erittäin ongelmallisen elokuvatuotannon seurauksena oikeasti saada aikaiseksi teos josta joku sanoisi rehellisesti sen olevan hyvä. Kyllä voi ja mikä parasta The Dead on riippumatta sen taustoista erinomainen elokuva, vaikka uskonkin ongelmien vavhasti pakottaneen aivosolujen onnistuneeseen käyttämiseen. Rahapuute oli selvästi saanut tekijät pyrkimään parhaimpaansa ja keksimään keinoja joiden vuoksi elokuva ei näyttäisi samalla tavalla halvalta kuin suurin osa kollegoistaan. Ei siis yritystäkään saada aikaiseksi efektejä joiden onnistumisesta ei olisi takeita, ei sortumista found footageen jotta voitaisiin valehdella katsojalle kaiken olevan tarkoituksellista eikä koska todellisuudessa muuta ei muka keksitä. Ei piilotteluyrityksiä kovan metelin taikka sinifiltterin alle, ei ylinäyttelemistä koska ainoat kyvyt joihin oli varaa olivat karjankutsuntakilpailun osanottajat. Yksinkertaisesti lopputulos on keskittyen tehtyä elokuvaa jossa ei olla juostu paniikissa työntämään päätä piiloon, vaan haluttu ylittää esteet ja kertoa hyvä tarina mahdollisimman hyvin tehtynä. The Dead toimiikin kuin unelma. Okei, rampa unelma, mutta unelma kuitenkin. Se on sopivan rajoitettu tarinaltaan, näyttelemiseltään, ulkoasultaan ja tunnelmaltaan jotta hyödynnettäisiin parhaiten saatavilla oleva. Se on elokuva joka on just eikä melkein täydellinen kokemiensa esteiden vuoksi, koska nyt kaikki on tarkkaan mietittyä jotta ei tehtäisi harha-askelia, mutta ei yleisömääriä laskien vaan silkasta vakaumuksesta, polttavasta halusta saada elokuva kunnialla valmiiksi ja sellaisena jotta sitä voi ylpeänä esittää. Toki pohjimmiltaan The Dead on edelleen Night of the Living Dead, jossa siten siis jotkut etsivät turvapaikkaa, mutta matkasit kuinka pitkälle taikka turvallisen oloiseen paikkaan tahansa tulevat zombiet vääjäämättä luoksesi. Rajoittamalla henkilömäärää lähes yksinäisyyteen saakka (jonka vuoksi dialogi on myöskin minimissään) ja sijoittamalla tarina alueelle joka on suurelta osin aavaa joka suuntaan jolloin erakoituminen tuntuu olevan vielä vahvemmin läsnä on The Dead onnistunut tuomaan genreen jotain erilaista varsinaisesti keksimättä pyörää uudelleen, mutta uskotellen niin ja koska se on toteutettu pystyssä päin voin helposti yhtyä kansiin iskettyihin kehuihin. Saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta kyseessä on elokuva jonka vuoksi voi uskoa tällaisen olevan mahdollista ja kun helvetissä ei ole enää tilaa, kuolleet kävelevät maan päällä.

The Dead on parhaimpia zombie-elokuvia sitten Romeron kulta-ajan ja Pontypoolin ohella 2000-luvun kirkkaimpia valopilkkuja lajityypissä jota pitäisi ampua päähän. Tai ainakin joitakin genren saastuttaneita ihmisiä.

DVD:n takakannessa kerrotaan lisämateriaaleina olevan poistettuja kohtauksia, making of, etc. Ei ole. Pelkkä elokuva kielivaihtoehtoineen.

Tähdet: ****


Bikini Spring Break (2012)

$
0
0
Uskokaa tai älkää, mutta tämän elokuvan saadakseni olen tilannut sen kahdesti ja molemmilla kerroilla täysin omasta tahdostani enkä esimerkiksi aseella uhattuna taikka pieleen menneen LSD-tripin seurauksena. Ensimmäisellä kerralla verkkokauppa toimitti minulle väärän elokuvan joten oli tehtävä uusi tilaus jotta toinen kerta toden sanoi. Miksi toinen tilaus eikä reklamaatio virhetoimituksesta? No, se toinen elokuva vaikutti niin kakalta, että halusin katsoa senkin ja voi pojat sekä tytöt, sinä päivänä kuolin kivuliaasti ja vain koska katsoin sen väärin tulleen teoksen, eli Evidencen. Miksi sitten välttämättä halusin nähdä tämän nyt vuorossa olevan elokuvan? No, se oli alunperin kelvollinen keino täyttää kolme kympillä-tarjouksen vaatimukset ja se vaikutti sopivan höntiltä kevytkomedialta jollaisen voi laittaa pyörimään kun ei viitsi tai jaksa keskittyä mihinkään, tai on vain elämäänsä kyllästynyt. Myöhemmin sen vain jäi mieleen kummittelemaan, hieman kuin etukäteen suuhun tullut ruuan maku joka ei poistu koska vaihtoi aterian sisältöä. Niin ja tietenkin, sen nimi on Bikini Spring Break. Eh!

Naispuolisista nörttiääliöistä koostuva koulun orkesteri on pääsemässä valtakunnallisiin kisoihin osoittamaan paremmuutensa soittotaidossa ja heidän valmentajansa valaa suojatteihinsa uskoa: "we fuckin' suck!"
Neidit saavat matkata keskenään bussilla Floridaan jostain muualta mutta en muista sanottiinko sitä edes että mistä, mutta jostain muualta kuitenkin ja tottakai kesken kaiken linjuri tekee tenän. Rahattomina nuoret naiset koettavat keksiä miten saada aikaiseksi varallisuutta korjata kulkuneuvonsa ja koska he ovat nörttejä mikä määritellään siten, että he soittavat koulun orkesterissa ovat he tietenkin aivan pihalla kaikesta, mutta koska jokainen neideistä on ihan unelmabeibi joka saattaisi miehen kuin miehen (pois lukien homoseksuaalit ja lisäten toiset homoseksuaalit) turmioon on heillä kuitenkin edessään useampikin mahdollisuus kerätä rahaa hyppysiinsä. Meneillään kun ovat koululaisten kevätkarkelot eli spring break, niin sellaisesta mitään tietämättömät viattomat neitokaiset voisivat osallistua vaikka millaisiin tapahtumiin palkkion toivossa. Miten olisi vaikkapa hyytelökisa jonka he olettavat tarkoittavan makean herkun syömistä, eikä paljaspintaista painia toisten tyttöjen kanssa mitä se tietenkin oikeasti on. Entäpä mekaanisella härällä ratsastaminen taikka t-paitaposeerauskisa? Varmaa ainakin on, että molemmissa kastuvat paikat eivätkä vaatteet sitten millään pysy päällä. Tyttöjen nolostumisiin johtavat toimet aiheuttavat myös vaikeuksia bilehirmuille sillä jokainen moka vain vahvistaa paikallisen hihhulin uskoa siitä, että spring break pitäisi tapahtumana kieltää tänään että tulevaisuudessa. Taistelu johon paljaaseen pintaan päätyvät soittajatytöt vahingossa antavat aseita.
Samaan aikaan toisaalla tyttöjen valmentaja on i'm too old for this shit-moodissa ja koettaa kestää iltaan saakka sortumatta pulloon.

Hyvä on, pitää olla alkoholimyrkytyksen partaalla ja arvelluttavilla valokuvilla kiristyksen kohteena jotta menisi sanomaan BIkini Spring Breakia oikeasti hyväksi elokuvaksi, mutta rehellisesti käsi mustan sydämeni päällä ei tämä niin huono ole kuin mitä ennakkoasenne sitä kohtaan monilla taatusti on. Kyseessä on ihan tyypillinen pikkutuhmilla navanalusvitseillä täytetty teinibilekomedia jollaisia julkaistaan melkein joka viikko ja aina samanlaisina, mutta tämä toimii varsin hyvin samassa asiassa joka on ainoa seikka josta pidän American Piessa ja minä en pidä American Piesta, eli porukka pelaa hyvin yhteen. Oikeastaan pidän tämän jengin ryhmätyöstä enemmän kuin American Pien sillä nämä neidit heittäyvät paljaaseen nolaushuumoriinsa paljon rohkeammin kuin joku Jason Biggs tai Tara Reid, ja koska jokainen heistä on yhtälailla idiotismin tulessa ei tässä tule esille sellaista olen liian hyvä tähän-asennetta joka väkisinkin jarruttaa esimerkin kaltaisia elokuvia, vaikka he eivät ole liian hyviä koska ovat jo mukana elokuvassa jossa ei kuulusisi häpeillä tekojaan. Sinänsä huumori on täsmälleen samaa härski piirakka-vitsailua kuin American Piessa, mutta toteutettuna siten etteivät näyttelijät pelkää imagonsa puolesta. Aluksi ajattelin sen johtuvan vain siitä, että naiset olisivat tehneet vain jotain muita samantason pökäleitä tai vaikkapa jotain Playboy-juttuja, tms. joissa siis on tullut jo paljastettua tarpeeksi, mutta ei, vaikka siellä ei nyt kenelläkään näytä olevan filmografiassaan mitään Preciousia taikka Jahtia niin pääosin ihan normimassakamaa ne ovat täynnä ja siltikään ei hetkeäkään arkailla tissejä vaikka ne taatusti tulevat esiintymään muiden väkisin keksimänä haittanakin. Eihän se rohkeus esitellä paikkojaan tee elokuvasta hyvää ainakaan silloin jos kaikki muu on kehnoa, mutta se kuitenkin osoittaa että niin surkealta kuin tällaiset elokuvat ensisilmäyksellä vaikuttavatkin on siellä porukkaa joka uskaltaa enemmän kuin ns. parempien piirien elokuvien tekijät jotka kuitenkin tekevät täsmälleen samaa, eikä sitä koeteta edes kiertää palkkaamalla pornotähtiä, tms. tekemään sen mitä päätähti ei uskalla kuten niin moni muu vastaava elokuva tekee.
Lisäksi minua ottaa päähän se, että IMDb:n ainoa triviatieto on maininta siitä kuinka Bikini Spring Break olisi muka tehty rahastamaan suuremman profiilin Spring Breakers-elokuvalla koska minä väitän sen olen p*skapuhetta. Toki uskon, että Bikini Spring Break nimensä vuoksi saattoi saada jonkun erehtymään elokuvasta joten siltä osin molemmat saattavat hyötyä samanlaisesta tittelistä, mutta c'mon hei, tämä ei selvästikään ole mikään mockbuster ja koska tapahtumat sijoittuvat samaiseen tapahtumaan niin tottakai sillä on samansuuntainen nimi. Jos tekee IMDb:ssä hauan asiasanoilla spring break ja kun katsoo julkaisuvuosia on pelkästään 2000-luvulla tehty niin sikana samalla teemalla olevia elokuvia, että yhtä hyvin voisi sanoa Spring Breakersin rahastavan jollain sitä edeltävällä ja niinhän se oikeastaan tekeekin, koska juuri tehtyjen elokuvien trendikkyytensä perusteella aika oli otollinen, jolloin Spring Breakers hyväksikäytti aihetta aivan yhtä siekailematta.
Se että ei yhtään sen parempi-American Pie on IMDb-käyttäjien aivopierujen vuoksi muka seitsemän pisteen elokuva kun taas rohkeampi Bikini Spring Break ainostaan kolmen ja sitten laitetaan elokuvan tietoihin vielä jotain ihan pyllystä vedettyä sai minut jotenkin puolustuskannalle katsomani elokuvan puolesta koska tietää, että se muka muiden paremmuus johtuu tässä tapauksessa vain ja ainostaan siitä kuinka ne ovat helpommin sulavia massatuotteita karjalle, kun tämä taas työnnetään syrjään vain koska en mä oo kuullutkaan-teos ilman markkinointivoimia, joten se ei muka voi olla hyvä ja se nyt vain on väärin. Ei Bikini Spring Break olekaan kovin hyvä elokuva, mutta se ei saisi jäädä minkään yhtä huonon varjoon vain koska se toinen on hyvä vain siksi, että kaikki muutkin ovat sen nähneet ja miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Molemmat ovat sontaa, joten kärpäset hengailisivat molempien rinnalla. Toisesta he eivät vain tiedä.

Tähdet: **

The Untold History of the United States (2012-2013)

$
0
0
2000-luvun Oliver Stone on piirtynyt mieleeni kesytettynä versiona aiemmasta vaihtoehto-ohjaajasta joka on nykyisin sisäsiisti kapinallinen samalla tavalla kuin Nickelback on rokkia heille jotka eivät tiedä mitä se on. Aleksanteria, World Trade Centeria ja jopa Stonelle ideaalivalinnalta vaikuttavaa W.:tä katsellessa on aika vaikea nähdä niiden ohjaksissa olleen saman miehen joka teki JFK:n, Salvadorin tai The Doorsin. Jopa Wall Street tuntui jonkun muun tekemältä kuin Wall Street. En nyt sano 2000-Stonen olevan huonoa tai ainakaan kaiken täältä löytyvän olevan sellaista, mutta hieman alkoi tuntumaan, että kaikki Stonea todella polttaneet asiat oli jo käsitelty ja jäljelle jäi enemmän tai vähemmän niitä B-suunnitelmia joihin oli tyydyttävä kun muuta ei ollut. Hieman kuin että kunhan ollaan saatu naisille äänioikeus, mustien ei tarvitse istua bussin takaosassa ja homous ei ole enää luokiteltu sairaudeksi, eli kun oikeasti tärkeät asiat on hoidettu jäljelle jää mitä? Sieltä tulee sitten joku kristitty joka haluaa kieltää Paavo Pesusienen raaistavana (näin on käynyt), jonkun mielestä lakupekka on rasistinen koska tottakai rasisti nimeäisi ja kuvaisi lakupötkön siten ettei hänen edustamansa saasta sitä ostaisi ja muut eivät ostaisi koska luulevat sen olevan rasistinen ja jonkun mielestä mehujääpuikkoihin tulisi kirjata varoitus sisällä olevasta puutikusta joka voi naarmuttaa nielua (näinkin on käynyt). Toki aina on jotain tärkeää josta on puhuttava ja asianlaita mahdollisesti korjattava (ei kuitenkaan se Paavo Pesusieni), mutta suhteutettua merkittävyyteen vaikuttaisi siltä kuinka Stone rakensi jo talon ja nyt asentaa uudet verhot.
Siksipä hyvästä aiheesta huolimatta viime vuoden Stone-ohjaus Snowden ei ole kiinnostanut kun jos hän ei uskaltanut edes George W. Bushin kohdalla tehdä juuri mitään muuta kuin lempeän komedian niin miksi odottaisin Stonen korteissa olevan enää mitään uutta villihevosta. Tämä The Untold History of the United States kiinnosti jo pelkästään siksi, että aika vahvasti dokumenttien puoleen kääntynyt Stone on saanut siellä osastolla nykyfiktiotaan enemmän kiinnostavaa tavaraa aikaiseksi ja varsinkin tämä moniosainen dokumenttisarja vaikutti olevan kuin luotu Oliver Stonen käsittelyyn, sillä aika paljonhan hän on elokuvissaan kuvannut samansuuntaista amerikkalaista lähihistoriaa ja monia tässä sarjassa esiteltyjä asioita hän onkin jo elokuvissaan esitellyt, jolloin ehkäpä häneltä löytyisi kokemustensa vuoksi suurempaa paloa niiden läpivalaisuun. Joskin samalla takaraivossa kutisi pieni pelko siitä, että kerran kun hän on jo tehnyt elokuvat Richard Nixonista, John F. Kennedysta, Vietnamin sodasta, etc. niin ehkä hän saattaisi kulkea liiankin turvallisia reittejä koska been there done that. Vastaavasti samalla sitä oli hieman huolissaan myös siitä, että koska Stonella on kuitenkin jonkinlainen maine eräänlaisena salaliittoteoreetikkona niin kuinkahan paljon tästä dokumentista olisi luotettavaa vaikka kuinka maanisen vakuuttavasti puhuttaisiin ja parhaimillaanhan Stone pystyisi myymään vaikka jäätä eskimoille. Siis niille eskimoille jotka asuvat igluissa jossain lumisissa maisemissa. Ei mitään hipsterieskimoita manbuneineen.
The Untold History of the United States sisältää aiheita kuten toinen maailmansota, Vietnam, Irak, kylmä sota, Bush, Hussein, Stalin, Bin Laden, Nixon, CIA, laittomat asekaupat, öljybisnekset, keskitysleirit, Guantanamo ja kyllä te tiedätte: Wikileaks-kamaa. Siispä siten kun ajattelee tällaista 10 tunnin pakettia täynnä salamurhia, salaliittoja, hyvä veli-sopimuksia ja muuta sellaista niin kuka muu sen kaiken kokoaisi yhteen kuin juurikin Oliver Stone. Äkkiseltään tämä tuntuisi olevan jonkinlainen jenkkien Pandoran lipas jota valtio haluaa pitää piilossa kansalaisilta, mutta Stone avaa sen näyttääkseen kaiken mitä pitäisi tietää, mutta jota ei kerrota.
Mutta!
Näinhän sitä olettaisi Stonen maineen vuoksi ja tietenkin sen perusteella miten tätä dokumenttia on mainostettu. Tämä kun ei mukana olevista aiheista huolimatta ole niin raflaava kuin voisi ennakoida, sillä yllättäen Stone ei kertaakaan dokumentin aikana ajaudu foliopäisiin olettamuksiin ja huru-ukkoteorioihin vaan keskittyneen rauhaisasti esittelee kaiken saatavilla olevan tiedon joka joko kumoaa aiempia käsityksiä, esittää perustellun vaihtoehdon taikka välillä jopa tukee mahdollisesti puolueellisen lähteen kertomaa oli kyseessä sitten republikaanien taikka demokraattien teot. Yhtä ei demonisoida toista palvoen, vaan jos on vaikkapa esitetty väite jossain olevan joukkotuhoaseita niin Stone tarjoaa vastakappaleen jotta kokonaiskuva tulisi selväksi eikä syöksyttäisi tekemään johtopäätöksiä ja niiden mukana peruuttamattomia tekoja vain tahallisesti rajoitetun informaation perusteella. Valitettavasti koska kyse on historiasta niin lähes poikkeuksetta väärää taikka rajoitettua tietoa jakaneet toteuttivat halunsa tiedetyn harhakuvan perusteella ja totuus on vuotanut julki vasta kun on myöhäistä. Joten toivottavaa olisi oppia menneestä eikä toistaa sitä, mutta historia kertoo toistuvasti päinvastaista. Olikin aika masentavaa saada mitäs mä sanoin-asenteelle vahvistusta kun huomasi, että on käytännössä kuka poliitikko tahansa missä puolueessa tahansa niin oma napa tulee aina ensimmäisenä ja muut vasta jossain kaukana takana. Sillä ei ole väliä oliko kyseessä Nixon, JFK, Bush, Barack Obama tai joku muu kuka, aina jossain vaiheessa tehtiin jokin sopimus tai muuta joka ajoi juuri kyseisen henkilön etua vaikka julkisesti esitettiinkin yhteisen hyvän olevan tärkein. Kyse ei aina välttämättä ole isosta asiasta, mutta omasta hyvästä kuitenkin ja asemasta jossa se ei saisi olla pääkriteeri. Tätä samaa me näemme toistuvasti kotimaassammekin kun joku ohittaa aina muut koska on sukua jollekin sopivalle henkilölle taikka sillä sopivalla henkilöllä on jokin muu lehmä ojassa kuten osuus sukulaisten nimissä olevasta firmasta jolle jakaa tukea.
Dokumentissaan Stone tuo esille ne kokonaiset virkkeet joista kansiin asetellut iskulauseet ovat irroitettu ja näyttää, että maininta "paras koskaan..." saattaa loppuakin "...jos kyseessä on ainoa minkä olet nähnyt."

The Untold History of the United States on todella täyteen ahdettu kiehtovaa kuvavirtaa ja informaatiota, mutta ei missään vaiheessa kaaottisuuteen sortuen, mikä olikin mainitsemastani seestymisestä huolimatta varsin yllättävää kun ajatteli ohjaajaa. Kuitenkin kuten jo totesin niin Stone ei rupea teorisoimaan eikä täten paikkaa reikiä sillä mitä saattoi olla vaan yksinkertaisesti esittää aiemmin poistetut kohtaukset jotka eivät välttämättä muuta jo kerrottua, vaikka toki suurelta osin paremman kokonaiskuvan antaessaan saattavat monet päätökset selvästi itsekkääksi hätähousuiluksi. 10 tuntia kuluu nopeasti ja katselun aikana kuten myös sen jälkeen tuntee oppineensa jotain hyödyllistä.

Mutta!

Tässä tulee kyllä huomanneeksi ilmeisen eroavaisuuden suomalaisen ja amerikkalaisen opetuksen välillä, koska täällä olemme tottuneet siihen ettei historia tarkoita vain omaa maatamme vaan koko maailmaa kun taas jenkeissä se on näemmä hieman toisin. Mistä johtuen aika vähän uutta varsinkin niin sanottuun ulkopolitiikkaan liittyviä asioita tulee esille, sillä kyllähän me esimerkiksi olimme jo kuulleet maailmansodasta ennen ja sivusta kuin vasta jenkkien osallistuttua siihen. Siispä dokumentin untold-osa on varmasti enemmän kertomatonta yhdysvalloissa kuin meillä. Joten se ei niinkään täältä katsottuna räjäytä vanhoja uskomuksia kappaleiksi kuten takakansi väittää, vaan enemmänkin rakentaa niistä koherentin kokonaisuuden.
Ja hyvin hämmentävää on se miten kannessa myös kerrotaan Untold Historyn olevan kuvaus Amerikan noususta nykypäivän suurmahdiksi, mutta jos sen olettaa tarkoittavan jotain teollisuuden kehitystä taikka siirtymää villistä lännestä moderniin maailmaan, jonkinlaista kulkua nollasta sataan niin erehtyy, koska pääosin dokumentti kertoo yhdysvaltojen harrastamasta ulkopolitiikasta ja silloinkin nimenomaan militaristisesta ulkopolitiikasta, ja sekin rajoitetulta ajalta. Toki siellä kaupallinen kehittyminen tulee esille esimerkiksi muihin maihin kohdistuneiden jälleenrakennusten myötä (ts. pommitamme maatasi jotta voimme tuoda sinne McDonaldsin) ja kuvissa vilahtelee Martin Luther King plus muut Justice League-tyypit vihjailemassa muunlaisestakin maailmasta kotona, mutta käytännössä kaikki sisämaassakin tapahtunut on kohdistettu ulkomaihin ja se tarkoittaa tässä tapauksessa suurelta osin toiseen maailmansotaan liittyviä maita. WW2 kattaa lähestulkoon puolet dokumentin pituudesta ja siinäkin vaiheessa kun siirrytään vuositasolla eteenpäin tehdään jatkuvia vilkaisuja taakse. Joten se historia ei oikeastaan ulotu pidemmälle kuin 1930-luvulle saakka ja päätyessään nykyhetkeen ei se kaikilta osin ole edes enää mennyttä. Joten vaikka toteankin The Untold History of the United Statesin olevan erinomainen dokumenttisarja ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, parasta Oliver Stonea sitten ties kuinka kauan sitten, on se myös eurooppalaisin silmin vähemmän untold kuin olisi luullut ja historiikiksi se on sen verran rajattu aihepiiriltään että ajaltaan jotta sitä kannattaisi ajatella kaiken kattavana menneen esittelynä. Sen mitä se tekee se tekee hemmetin hyvin.... hemmetin hyvin!... ja laajempana kuvauksena sen olisi pitänyt olla pidempi kuin vaivaiset 10 tuntia, mutta silloin olisi ollut riski rönsyillä liikaa ja menettää dynamiikka, joten parempi näin. Mutta nimeä ja markkinointia olisi voinut miettiä kahdesti.

Pidin varsin mielenkiintoisena sitä, että kun dokumentissa perinteisen arkistomateriaalin (ts. haastattelut, uutiset, etc.) ohella käytetäänkin jonkin verran aihepiiriä käsittelevien elokuvien osia niin vaikka Stone onkin ohjannut elokuvat muun muassa Kennedysta, Nixonista ja Bushista ei hän kuitenkaan maustanut niistä otetuilla kohtauksilla dokumentin sisältöä. Stone kyllä käyttää pätkiä Salvadorista ja Wall Streetista joten täysin hän ei sivuuttanut elokuviaan, mutta liekö sitten esimerkiksi Platoonin ohittamisen syy siinä, että se kertoi tapahtumat hänen näkökulmastaan ja siten ei olisi ollut puolueeton dokumentissa joka tarkkailee tapahtumia eikä niinkään ohjaa niitä.
Vaikkakin mielenkiintoisesti Untold Historyn jaksoja on julkaistu Stonen lähihistorielokuvien yhteydessä. Mikä on aihepiiriensä vuoksi loogista, mutta kenties hivenen erikoista ottaen huomioon juuri sen miten Stone selvästi vältteli tiettyjen elokuviensa (esim. JFK) yhdistämistä dokumenttiinsa ehkä juuri koska elokuva on fiktiota Untold History totta.

Liam Neeson ja Richard Nixon:

Tähdet: ****

Juhannusta kaikille.

Viimeinen silta yli Reinin (The Bridge at Remagen, 1969)

$
0
0
Vuosi on 1945 ja tositapahtumiin (eikös ne kaikki) pohjautuvassa elokuvassa natsit aikovat kiireellä räjäyttäää sotastrategisesti tärkeän sillan estääkseen jenkkien lähentymisen, mikä samalla tarkoittaa sitä kuinka omia joukkoja olisi jätettävä väärälle puolen jokea. Tämä ei miellytä projektista vastaavaa majuri Kreugeria (Robert Vaughn) joka pyrkiikin tekemään saman kuin ei-vielä-virallisesti-lakkoilevat työntekijät, eli hidastaa toimintaa siten ettei valmista meinaa syntyä sitten laisinkaan. Ajatuksena tietenkin saada omat turvaan ja silti ehtiä räjäyttämään silta ennen vihollisen saapumista. Samaan aikaan jenkit suunnittelevat myöskin samaisen sillan räjäyttämistä, mutta aikomuksenaan tehdä se ennen kuin natsit ehtivät perääntyä turvaan oikealle puolelle jokea ja sitten ilmeisesti teurastaa umpikujaan jääneet vastustajat. Puhutaan liittoutuneista, mutta kyllä ne ovat vain ja ainoastaan jenkkisotilaita jotka täällä temmeltävät ja heistä huomioarvoisimpana kyynistynyt luutnantti Hartman (George Segal) joka Kreugerin tavoin haluaa pitää omat hengissä eikä taluttaa heitä tieten tahtoen varmaan kuolemaan, joten kun päällystöltä tuleekin käsky kuinka sillan räjäyttämisen sijaan se onkin vallattava ei se kuulosta kovinkaan miellyttävältä, tämä kun tarkoittaa itsemurhaksi luokiteltavaa iskua keskelle pommitusta ja sarjatulta.

Varsin hyvä ja nykysilmin katsottuna klassiseksi amerikkalaiseksi maailmasotakuvaukseksi luokiteltava Viimeinen silta yli Reinin on vetänyt mukaan kaiken mitä asiaan kuuluukin, joten joka nurkassa tuntuu olevan joku tunnettu naama jonka voidaan sanoa olevan enemmänkin karaktäärinäyttelijä kuin pintasiloiteltu trendistara, patarummut soivat ja torvet tööttäävät sankarimarssia (Elmer Bernstein) ja kuvaan on saatu runsas määrä tankkeja sekä se pakollinen kivilinna. Saksalaiset erottaa muista brittiaksentin avustuksella ja vaikka elokuvassa varsin onnistuneesti osoitetaankin, että kummallakin puolella on samanlaisia ihmisiä jotka eivät usko sodan mielettömyyteen niin tottakai lopulta amerikkalaiset ovat rehdimmin suoraselkäisiä kun natsit - joita ovat ilmeisesti automaattisesti kaikki saksalaiset - tappavat omiaan jos vähänkin närkästyvät jostain. Tänään tai ainakin muutama vuosi sitten ennen Trumpin hirmuvallan alkamista olisi Viimeinen silta yli Reinin tehtykin siten, että nimenomaan molempien puolien samanlaisuutta olisi korostettu ja vaikka tämä ei ilmeisestikään mitään skandaaleja aikoinaan aiheuttanutkaan niin voisin uskoa Robert Vaughnin natsimajurin inhimillisyyden olleen jonkinlainen puheenaihe, että miten tuollaista voidaan valehdella kun paha on paha vaikka voissa paistaisi ja sauerkraut on aina pahasta koska on natsi. Kuitenkin juuri tämän ei-vain-pelkkä-pahan-muotokuvan uskoisin palkkion ohella olleen osasyy miksi Vaughn roolin otti vastaan. Joskin tämän elokuvan kohdalla sen työhevosmaisuutta osoittava vakaa jolkottelu on se mikä sillalle asti kantaa.

Mielenkiintoista realismia elokuvan lajityyppiä ajatellen tuo se tieto, että Tšekkoslovakiassa tehdyt kuvaukset keskeytyivät Neuvostoliiton vallatessa maan mikä johti kuvausryhmän evakuointiin.
"Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 oli seurausta yrityksestä vapautua stalinismista ja löytää itsenäisempi rooli Neuvostoliiton johtamassa kommunistisessa blokissa kylmän sodan aikana.
Tšekkoslovakia ”normalisoitiin” eli uudistukset peruttiin ja maan kommunistipuolue palautettiin tiukasti Moskovasta johdetulle linjalle."
-Wikipedia

Tähdet: ***

Mosquito-laivue (Mosquito Squadron, 1969)

$
0
0
Taidoikkaimman ja rohkeimmista rohkeimman brittiläisen pommikonelaivueen lentäjä Quint (David McCallum) rakastuu menehtyneen kollegansa/parhaimman kaverinsa Scottyn (David Buck) leskivaimoon Bethiin (Suzanne Neve), mutta koeta nyt keskittyä siihen ja sen aiheuttamaan syyllisyydentuntoon kun samaan aikaan päälliköt haluavat Quintin opettelevan pudottamaan pomppivan aikapommin siten, että se osuisi ensiyrittämällä ahtaaseen tunneliin jossa natsin kehittelevät omaa uutta tuholaitettaan. Aikaa sinne tänne pomppivan flubberpommin kesyttämiseen tarvittaisiin kuukausia joten saat muutaman päivän, että sillai. Ja jos halutaan vielä lisää jotain joka aiheuttaa Quintille päänvaivaa niin selviää, että Bethin edesmennyt mies joka siis oli myös Quintin paras kaveri onkin kaikkea muuta kuin kuollut ja natsien vankina paikassa jonne se pommi pitäisi pudottaa. Pyh! väliäkö sillä koska sitä varten keksitään jotain niin älytöntä, että sain siitä päänsärkyä.

Hieman ikävää, että kun tehdään tällainen ns. iso sotaelokuva jollaisia 60-luvulla väännettiin ihan urakalla niin sitten laimennetaan tehoa lainaamalla kuvamateriaalia aiemmin tehdyistä suurista sotaelokuvista joka sitten pienentää tätä uutta suuruutta. Eikä muuten tarvitse edes tietää joidenkin yleiskuvien olevan jo aiemmin käytettyjä koska ne huomaa väkisinkin paljon kuluneemman kuvalaadun vuoksi. No, ainakaan ne eivät ole muuta kuin osoittamassa mitä maailmalla tapahtuu eikä kertomassa itse varsinaisesta juonesta taikka henkilöistä mitään.
Oli sympaattisen suloista kuinka huonosti lentokonepienoismalleja roikottavat langat oli piilotettu ja ei siinä muuten mitään, mutta kyllä se kieltämättä yhdistettynä arkistomateriaalin käyttöön luo tällaiselle suureksi sotaseikkailuksi tarkoitetulle elokuvalle hivenen halpaa tunnelmaa. Eikä se ainakaan auta, että vaikka se kumipallona luokses pompin-pommi kuinka pohjautuu todellisuuteen on se silti koominen viritelmä ja kun sitä lennättää McCallum joka näyttää karanneen Monkeesista (hey, hey we're the Monkees) niin kyllä se kieltämättä elokuvan suuresta ajankäytöstä vaivautuneen romanttisen viritelmän suhteen vetää ajatuksia liiaksi huolimattomuuden suuntaan (ts. draama muuttuu draamattomaksi) ja siten elokuva tuntuu joltain joka ilmeisesti tehtiin todellisen halun sijaan vain koska nämä natsisotaelokuvat sattuivat olemaan pinnalla. Ihan kelvollisen viihdyttävä elokuvahan Mosquito-laivue on, että kyllä sen hyvillä mielin katsoo loppuun saakka, mutta sanotaan että jos toisessa päässä on Ilmestyskirja nyt ja toisessa päässä jokin Natsat sijoittuu tämä elokuva jonnekin Suoraa toimintaa-sarjan tienoille. Miinus suora toiminta.
Tykkäsin kyllä siitä juonenkäänteestä, että kuolleeksi luultu Scott onkin vankina paikassa joka ollaan aikeissa räjäyttää atomeiksi...
joka aiheuttaa Quintille kahdenlaisia ongelmia: A. kertoako siitä Scottyn vaimolle Bethille ja tuhota näin oma alkanut romanttinen suhde häneen ja B. miten voitaisiin edes suuremman hyvän vuoksi tappaa sotavankeja joista yhteen on vieläpä henkilökohtainen side. Tietenkin seikkailullishenkisenä elokuvana tällainen moraalinen dilemma väistetään aika nopeasti ja järjestetään erillinen pelastusoperaatio jotta ei tarvitse uhrata ketään. Ihan naurettavaksi se menee siinä vaiheessa kun selitetään, että Scotty on sopivasti menettänyt muistinsa ja eihän hänellä siten ole enää mitään ihmisarvoa jolloin hänet voidaan tappaa (sankarikuolema, mutta kuitenkin) pois tieltä tietämättömänä muusta maailmasta ja nyt saavat Quint sekä Beth olla onnellisia yhdessä.

Nyt ainakaan natsit (tai siis se ainoa joka pääsee ääneen) eivät puhu brittiaksentilla, mistä lienee kiittäminen sitä että sankarit ovat brittejä. Toki se edelleen kuulostaa siltä kuin katsoisi jotain Maanalainen armeija iskee jälleen-sarjaa.

Tähdet: **

Viewing all 1080 articles
Browse latest View live